perjantai 31. maaliskuuta 2017

Suhteellistamisteoria




Kuvissa (yllä ja alla) ensimmäinen pylväs (sinisellä) on viimeisen Suomen päävalmentajakauteni 2013 - 2014 Suomen maailmancupin pisteet, kaudella jolla lunta tuli tupaan reippaasti. Tuolloin dissattiin ihan huolella ja ns. asiantuntijat peräänkuuluttivat uusia ‘’poppamiehiä’’ hoitamaan homman kotiin. Annettiin kuva, että kun miehet vaihtuu niin tulosta tulee. 
Kun samaan aikaan ns. asiantuntijat kommentoivat, että "mäkihyppy ei ole kehittynyt - se riittää mikä ennenkin"  niin uskoin ja tiesin tuolloin, että tulee vielä aika kun asiat suhteellistuu ja muuttuu toiseen valoon. 
Nyt kolmen kauden jälkeen (kuvissa vihreällä kaudet 2014 - 2015, 2015 - 2016 ja oranssilla Planicaan 26.3.2017 päättynyt MC kausi 2016 - 2017) voi neutraalisti katsoa tuloskehityksen ja todeta ettei poppamiehiä ollutkaan.

Hieman on välillä ihmetyttänyt kommentit mediassa "suunta on nyt parempi ja eteenpäin on menty" näiden viimeisten vuosien aikana kun tulokset maailmancupissa on olleet koko ajan laskussa. 
Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan tässä blogissa sortua dissaamaan viime kausien kollegoitani, koska tiedän työn vaativuuden ja realismi on tullut varmasti tekijöiden silmille mutta tolkkuakin tarvitaan. 




Seuraavassa ollaan hyvin vaikean asian ääressä. 

Tohtori Mikko Virmavirta kommentoi Helsingin Sanomien 26.3.2017 jutussa 
http://www.hs.fi/urheilu/art-2000005141427.html seuraavaa: 

Mäkihypystä väitöskirjan tehnyt Mikko Virmavirta arvioi, että ponnistuksen virheet ovat Suomen mäkihypyn suurin yksittäinen ongelma. Moni muu asia onkin sitten mystiikkaa. 

KUN mediassa on pohdittu Suomen mäkihypyn ongelmia, on tullut esiin väite, että suomalaisten ponnistustekniikka on jotenkin vanhanaikainen tai ei vastaa nykyvaatimuksia.

Virmavirta ei allekirjoita näitä näkemyksiä.

”Ponnistuksen mekanismi ei ole muuttunut mihinkään. Tämä on sama kuin joku uskoisi, että voidaan keksiä uusi tyyli juosta sata metriä ja päästäisiin yhtäkkiä alle yhdeksän sekunnin.”

Virmavirran mielestä Suomen mäkihyppääjien suurin ongelma liittyy kuitenkin ponnistustekniikkaan.

”Ehkä suomalaisille on vasta tullut ymmärrys, mitä siinä pitää tehdä. Ehkä se on ollut välillä hukassa. En osaa sanoa, miksi he eivät sitä osaa, ihmettelen vain. 

Virmavirta muistuttaa, että takavuosina suomalaiset - ainakin heistä parhaat - osasivat ponnistuksen paremmin kuin ulkomaiset kilpakumppanit.  

”Nyt muut osaavat sen hemmetin hyvin ja me emme. Se on jotenkin kadotettu.”

Mäkihypyssä on sellaisia selittämättömiä juttujakin. Jos joutuisin telkkariin kommentoimaan, pitäisi monta kertaa todeta, ettei pysty sanomaan, mistä hyvä tai huono hyppy johtui. Tietysti pahimmat virheet näkyvät.”
HELSINGIN SANOMAT 26.3.2017. 

Tohtori Virmavirta antaa kuvan mediaan, lukijoille ja laji-ihmisille, että mitään uutta tekniikkaa ei ole ja että aikoinaan Suomalaiset osasivat ponnistaa mutta nykyään eivät ja että loppu on jotakuinkin mystiikkaa. 

Pitäisikö Suomalaisten nyt siis lähteä katsomaan vanhoja hyppyvideoita ja ottaa 
niistä opiksi ? Jälleen aikamatkalle taaksepäin ?

Ensinnäkin kokonaisuudessaan Hesarin juttu on ihan mielenkiintoinen ja ihan hienosti on hahmoteltu makihypyn herkkyys ja sen vaikeus. Lisäksi Tohtori Virmavirran Hesarissa esille tuoma säären kulman muuttumattomuuden merkitys ponnistuksessa on tärkeä viesti, samaa perusperiaatetta olen pitänyt ohjenuorana aina valmennuksessani vuodesta 1997. Se on ollut allekirjoittaneelle se tärkein yksittäinen ohjenuora tekniikan valmentamisessa mutta siitä eteenpäin ja vuodesta 1997 laji on kehittynyt todella paljon. 

Tohtori Virmavirta infoaa asioista hyvin yksioikoisesti, mustavalkoisesti ns. laboratorio-olosuhteiden silmin. Valitettavasti tavallaan jarruttaa kehitystä suurimpana Suomalaisena asiantuntijana sillä, että antaa kuvan Suomalaisille laji-ihmisille, että entisajan hypyt riittäisivät tänä päivänä. Ennen osattiin, nykyään ei. Loppu on mystiikkaa. Lukiessa jutun tulee väistämättä olo, että kunhan ponnistustekniikka toimisi niinkuin ennen niin kaikki olisi hyvin. 
Todellisuudessa asia on niin, että Virmavirran korostaman ponnistusmekanismin ympärille on tullut vuosien varrella monta uutta muuttujaa, jotka pitäisi huomioida analyyseissa. Uudet ilmiöt olisi huomioitava arvioinneissa ja tutkimuksissa. Asioita pitäisi tutkia uudet ilmiöt huomioiden. 

Ylämäen laskuasento eli ponnistuksen lähtöasento on merkittävä osa ponnistustapahtumaa. On hyvin tärkeätä, mistä asennosta ponnistus lähtee kuten Virmavirtakin kommentoi jutussa mutta nyt tullaan koko homman ytimeen ns. mystiikan purkamisessa: 1900 luvulla ja vielä 2000 luvun alussa hyppääjien ylämäen laskuasento oli korkeampi, ylämäessä laskettiin huomattavasti pystymmällä säären kulmalla kuin 2010 luvulla -> johtuen lumiladuista.
2010 luvulla menestyvien hyppääjien ylämäen laskuasennot ovat syvempiä ja säären kulma on jyrkempi kuin 1900 luvulla tai 2000 luvun alussa. Kehon massaa pystytään pitämään enemmän edessä ponnistustapahtuman alkaessa kuin 1900 luvulla tai 2000 luvun alussa -> jääladut on avanneet tähän teknilliseen kehitykseen mahdollisuuden. 

Mäkihypyn tekniikka on siis muuttunut ja jalostunut, kiistattomasti. 

Matalammasta kompaktista asennosta pystytään tuottamaan pidempi ponnistusliike toisin sanoen voimaa pystytään tuottamaan latua vastaan enemmän kuin korkeasta asennosta. Kun kehon massa on valmiiksi enemmän edessä kuin 1900 luvulla niin liikettä ei tarvitse ‘’pyörittää’’ niin paljon, jolloin säären säilyminen vakiona on helpompaa, jos vielä ylävartalolla osataan tasapainottaa painopisteen säilymistä vakiona (ettei mennä varpaille, jonka myötä säären kulma alkaisi liikkumaan pystympään). 
Säären kulma pystytään lopuksi pitämään täysin vakiona, jos lantio täysojentuu työnnön loppuvaiheessa. Tällöin lopputyönnössä saadaan edelleen tuotettua voimaa latua vastaan kun yläkroppaa ei suljeta lentoasentoon kesken työnnön. Kun säären kulma on jyrkempi niin ponnistus suuntautuu enemmän (kun säären kulma pidetään muuttumattomana) ja dynaaminen lentoasento valmistuu nopeammin. Alhaalta ja edestä lähtenyt ponnistus edellyttää sitä, että liikkuvuus on kunnossa ja että ponnistus ei ala takapuolen kautta niinkuin usein 1900 luvun lopun ja 2000 luvun alun makihypyssä tavattiin nähdä ja mm. jota esimerkkiä käytin vuosi sitten blogissani sekä lyhyemmin myös Iltalehden koosteessa hahmottumistarkoituksessa.


-> niin…ja vuoden takaisesta mäkihyppy on edelleen jalostunut eteenpäin. 
Nyansseja tulee koko ajan lisää.

2010 luvun lopulla ei ole enää yhtään menestyvää hyppääjää, joka ponnistaa takapuolen kautta. 1900 luvulla oli ja vielä 2000 luvun alussa. Hyvin menestyviäkin. mm. Mäkiviikon voittajia.
Olosuhde (jääladut) – sääntö (ihon myötäiset puvut) ja välinekehitys heikensivät tämän tekniikan menestymismahdollisuuksia suhteessa nykyajan vaatimuksiin, ei niin, että kyseiset edelleen aktiiviset MC urheilijat ovat pelkästään itse heikentäneet tekemistään. mm. Janda ja Ahonen on olleet fyysisesti huippukunnossa 2010 luvulla. Jos mäkipuvut suurenisivat jälleen niin mahdollisuudet paranisivat. 

Jos 2010 luvun matalaan (jyrkempi säären kulma) ja etupainotteiseen asentoon lisättäisiin takapuolen kautta lähtenyt ponnistusliike yläkroppa alhaalla niin on 
varmaa, että säären kulma ei pysyisi vakiona ja riski nenilleen menosta aktualisoituisi. 
Valmiiksi edestä olevasta asennosta voidaan optimillaan tuottaa voimaa suoraan latua vastaan heti ensiliikkeestä lähtien säären kulman pysyessä lähes muuttumattomana. 

Voi hyvin arvioida, että kun 2010 luvun asennot laitettaisiin 1900 luvulle niin moni nykyhyppääjistä olisi pomppuisessa ylämäessä ja märällä lumiladulla melkoisissa vaikeuksissa hyppyrin keulalla. 1900 luvulla ja 2000 luvun alussa hypättiin hyvin usein hidastavalla lumiladulla, jossa saattoi olla välillä uutta lunta, jäätä tai märkää nihkeää lunta. Latu oli myös usein pomppuinen ja ladut jopa kieroja. Tuolloin ei tullut kuuloonkaan laskea kovin matalalla ja etupainotteisella asennolla suoralla selällä vaan asennon tuli olla jopa hieman varautunut / joustava, piti pystyä mukautumaan ladun epätasaisuuksiin ja usein jopa (yllättävästi) ‘’tökkivään’’ latuun. 2010 luvulla ladut on aina syväjäässä, ladut on täysin suoria ja tasaisia sekä ladun pinta erittäin liukas -> tämän kehityksen myötä ylämäen asentoja on pystytty jalostamaan nykymuotoon. 
Latujen jäähdytysjärjestelmä huolehtii siitä, että ladut on jäässä ja miinuksella vaikka ilma on +15 astetta. Jos sataa lunta se puhalletaan pois lehtipuhaltimilla ladun pinnasta. Jos taas sataa vettä niin vesi jäätyy – 10 asteisen ladun pintaan välittömästi jopa liukastaen latua eli käytännössä aina hypätään liukkaalta, tasaiselta ja suoralta jääladulta. 

Toisinpäin voi ihan yhtä hyvin arvioida, että kun 1900 luvun korkeahkot ylämäen asennot (pyöreähkö selkä ja pysty säären kulma) siirrettäisiin 2010 luvun kilpailuun niin lyheksi jäisi hypyt vaikka ponnistuksen mekanismi itsessään olisi tohtori Virmavirran tutkimusten ja esitysten mukainen. Vaikka kaikki muut muuttujat olisivat nykyvaatimusten mukaisia niin silti kymmeniä metrejä jäätäisiin parhaista. 1900 luvun korkeasta asennosta / pystyllä säären kulmalla lähtevillä ponnistuksilla ei voitaisi mitenkään pärjätä tämän päivän mäkihypyssä. Voimantuotto (ylhäältä) ja suunta (pysty säären kulma) ei yksinkertaisesti vastaa nykymäkihypyn vaatimuksia. 
Tämä on vanhanaikaista vaikka sana nostaakin Suomalaisten ns. asiantuntijoiden tunteet pintaan.  

Jos kuningasajatuksena pidetään tohtori Virmavirran sanomaa, että säären kulma pysyy vakiona niin alhaalla oleva kuvaesimerkki kertoo kaiken lajin tekniikan kehittymisestä. 
Mihin suuntaan alhaalla olevat hypyt lähtevät kun säären kulma pysyy vakiona ? Entä mikä on voimantuoton pituus hyppääjien valillä kun säären kulma pysyy vakiona ? 

Kuvassa vasemmalla on Matti Nykäsen ylämäen asento (eli ponnistuksen lähtöasento) Calgaryn Olympialaisten kultamitalihypyssä 1988 VS. keskellä Stefan Kraftin ylamaen asento Lahden MM kultamitalihypyssa 2017 VS. oikealla Andreas Wellingerin asento Lahden MM hopeamitalihypyssa 2017. 



Klikkaa kuva suuremmaksi. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa lajin kehityksestä. Teknillisestä kehityksestä, joka kielletään Suomessa. 

-> Kiinnitä huomio 1. säären kulmaan (nilkasta polveen) 2. selän ja käsien asentoon (hartioista takapuoleen) ja 3. asennon korkeuteen (jalkapohjasta selän korkeimpaan kohtaan). 

Kommentti:    
Kun Lahdessa järjestetyssä valmentajapalaverissa v. 2013 tohtori Virmavirran esityksen jälkeen (painopisteen liikkuminen työnnön aikana) esitin huomion, että nykymäkihypyssä 2010 luvulla parhaiden hyppääjien painopiste on ponnistuksen alkaessa edemmässä ja kun maajoukkueen assistant valmentaja Topi Sarparanta komppasi kommentilla, että ylämäen asennot on jalostuneet niin tohtori Virmavirta huokaisi ja totesi kaikkien mäkivalmentajien kuullen: ‘’vai vielä ylämäen asennot on jalostuneet’’. Se oli siinä sen palaverin anti ja taas jäi mäkikentälle luu käteen. Tutkijan sanomaksi mäkivalmentajille jäi mikään ei ole muuttunut ja jatketaan sillä millä ennenkin. 

Kyllä asia on niin, että olosuhteiden ja välineiden kehittyminen on mahdollistanut tekniikan jalostamisen mutta sitä ei Suomessa myönneta vieläkään, varsinkaan julkisesti. 
En saata ymmärtää miksi, koska eihän kehityksen tunnustaminen vie aiemmalta menestykseltä mitään pois, kyseessähän on aikakausien eri muuttujat ja luonnollinen kehitys. Jos ei vastaa nykyvaatimuksiin ei voi menestyä. 
Maajoukkueet maailmalla on tietoisesti kehittäneet tekniikkaa vuosi vuodelta optimoiden välineet sopivaksi tekniikkaan mutta myös toisinpäin. Kun mm. uudet mäkisiteet tuli markkinoille ja ymmärtämys suksen kanttikulman merkityksestä tuli tietoisuuteen niin ilmalennon tekniikkaa tuli harjoittaa eri tavalla kuin ennen. Siitä myöhemmin alempana.

Kuvassa alla on yllä olevista hypyistä otettu Matti Nykäsen (sinisellä), Stefan Kraftin (keltaisella) ja Andreas Wellingerin säären kulma (punaisella). Ero Nykäsen VS. Kraftin ja Wellingerin osalta on todella merkittävä ja huomattava. Kun ohjearvona on, että säären kulma pysyy vakiona ponnistuksessa niin ponnistuksen suunta sinisessä VS. keltaisessa ja punaisessa on aivan toinen.  



Jos tähän kuvaan lisättäisiin Nykäsen VS. Kraftin ja Wellingerin selän korkein kohta niin saadaan selville toinen merkittävä ero. Jos kuvaan lisättäisiin vielä kyseisten hyppääjien painopiste ponnistuksen alkaessa niin saataisiin selville kolmas merkittävä ero. Näitä voi hahmotella yllä olevasta kuvasarjasta Nykänen – Kraft – Wellinger. 

Ylämäen laskuasento on olennainen osa ponnistustapahtumaa, koska ylämäen asento määrittää ponnistuksen lähtöasennon, suunnan ja ohjaa koko suorituksen onnistumista.   
Koska Kraftin ja Wellingerin säären kulma on näin paljon jyrkempi ja kun siihen lisätään vielä se, että heidän kehon massa on jonkun verran enemmän edessä tarkoittaa se Suomen kielellä, että ponnistuksen tekniikka on myös erilainen kuin historian parhaan hyppääjän (Nykänen) aikakaudella. Tämä kuitenkin edelleen kielletään Suomessa ihan kuin se veisi jotain pois arvostuksesta tmv. Kysehän on kahden aikakauden parhaista suorituksista ja niiden vertaaminen ei ole mielekästä millään muulla tavalla kuin asian (erojen) hahmottamisessa kun puhutaan nyt ja tässä tekniikan kehittymisestä, joka Suomessa useiden asiantuntijoiden suulla kielletään.

Kun Suomessa edelleen tuodaan esille, että menneisyyden hypyt riittäisivät 2010 luvulla eikä mikään ole muuttunut niin haluaisin nähdä yhden hypyn esim. 1900 luvulta, jossa ylämäen laskuasento ja keulatatekniikka riittäisivät 2010 luvun Kraftia, Wellingeria ja kumppaneita vastaan. Lentovaiheesta puhumattakaan, nykyään kun lennetaan sukset paljon enemmän lappeeltaan kuin 1900 luvun lopun tai 2000 luvun alun V tyylin hypyissä. Tämäkin kehitys tekee valtavan eron lopputulokseen. Tekniikka on jalostunut joka osa-alueella. Ja kun tekniikka on kiistattomasti jalostunut niin on huomioitavaa, että myös fyysistä harjoittelua on pitänyt mukauttaa muuttuneisiin vaatimuksiin muuten uuden tekniikan tekeminen ei onnistu. Eri kulmat ! jne.

En kuitenkaan lähde turhanpäiväiseen julkiseen sananhelinään Tohtori Virmavirran kanssa, joka on ollut Suomen mäkihypylle historian aikana erittäin tärkeä henkilö mutta voin jo etukäteen vastata, että sellaista hyppyvideota ei ole olemassa. 

Tässä kohdassa on arvioitava, että Suomen mäkihypyn tutkimukselle on käynyt vähän samalla tavalla kuin Suomen hyppyrimäille. Vielä 2000 luvun alun Suomessa oli maailman parhaat olosuhteet, 1900 luvun lopussa tutkimus kukoisti (edelläkavijä) ja kun seuratyön eli juniorityön tuottavuus oli huipussaan.. niin nämä yhdessä siivittivät Suomalaisia hienoon menoon. Kilpailu on sittemmin kasvanut maailmalla mutta Suomessa ei jatkettu vahvuuksien (olosuhteiden, tutkimuksen, tuottavuuden jne.) edelleen rakentamista ja niinpä vahvuudet on alkaneet rappeutumaan ja matka kärkeen on kasvanut. 

n. 20 viimeisen vuoden aikana Suomessa ei ole tehty merkittävää kunnostusta mäkiimme, pienmäkiverkosto on rappeutunut ja mäkiä suljetaan. Samaan aikaan myöskään tutkimusta ei tehdä yhtä intensiivisesti kuin ennen varsinkaan huomioiden aikakausien ilmiöt ja vaatimukset. Osa maisteriemme tutkimuksista oli 1900 luvun ilmiöt huomioiden priimatavaraa mutta 2010 luvun ilmiöt huomioiden vanhanaikaisia. Normaalia tutkimusmaailmassa, jossa muuttujat vaihtuu. Suomessa kuitenkin koko ajan nostetaan vanhoja tutkimustuloksia ylös vaikka osa ei enää päde nykyilmiöiden aikaan. Tämä on kummallista puolustautumista, eihän kukaan tai ainakaan allekirjoittanut dissaa vanhoja aikakausien parhaita tutkimuksia mutta 20 vuoden jalkeen on uudet muuttujat ja ilmiöt, joita tuon tässä blogissani esille. 

2010 luvulla eri osa-alueiden tutkimukseen olisi ollut suuri tilaus kun ajan ilmiöt ja vaatimukset on muuttuneet radikaalisti kuten yllä on tuotu esille. 

On kiistatonta, että ylämäen laskuasennon, ponnistustapahtuman ja ilmalennon tekniikka on jalostunut viimeisen 20 vuoden varrella kasvavassa ja kilpaillussa lajissa, jossa valtioiden panostus, yksityinen raha ja media on vahvasti mukana.  

Väline - ja olosuhdekehitys on myös selvä asia ja niiden vaikutus tuloksiin on todella merkittävä. Toki on myös yksi kehitys, joka on osallaan jarruttanut eli mäkihyppypukujen pienentäminen "liitovarjoista" ihonmyötäisiin pukuihin. Mäkihyppypukujen pinta-alan pienentäminen on ohjannut keulatekniikan ja ilmalennon muutosta (ponnistusliikkeen aikana ylävartalolla sulkeminen tai sen avaaminen on osa ponnistusmekanismia) ihan siinä missä ylämäen latujen muutos on ohjannut ylämäen asennon muutosta.  
Aikakausien olosuhde – sääntö – ja välineasioihin on mukauduttava rohkeasti ja nopeasti ei vain voi mennä eteenpäin teemalla se toimii mikä toimi ennenkin. Noriaki Kasai on muuntautumisen ja mukautumisen mestari.

Suomalaisittain katsottuna pidän hyvin ongelmallisena sitä, että ns. asiantuntijat ja lajin suurimmat auktoriteetit eivät tuo esille faktoja miten laji on kehittynyt ja mihin pitäisi muuttuneessa maailmassa vastata vaan useat heistä tuovat esille kerta toisensa jälkeen, että mikään ei ole muuttunut. Lukuisat kommentit olen tietoisesti jättänyt noteeraamatta vaikka on kummaksuttanut mutta olen suuresti hämmästynyt lukiessani arvostetun tohtorin kommentteja Hesarissa, että ponnistuksen mekanismi on pysynyt samana ja että ponnistus pitäisi vaan saada kuntoon, jonka jälkeen muu on lähinnä mystiikkaa. 

En henkilökohtaisesti ymmarrä mystiikkasanaa ollenkaan. Mielestäni jokaisen hyppääjän onnistuminen tai epäonnistuminen ja erot on selitettävissä ja analysoitavissa. Ehkä tohtori viittaa tuulikompensaatiopisteisiin en tiedä mutta paikan päällä katsottuna onnistumisten ja epäonnistumisten sekä tuulierojen erot on nähtävissä ja mystiikkaa on hyvin nimellisesti, jos ollenkaan. 

Muualla maailmalla yritetään jatkuvasti kehittää ja jalostaa suoritusta sopivaksi olosuhteisiin (mäkien profiilit, ylämäen ladut ja takatuulikilpailut), sääntöihin ja välineisiin. Ja vielapä niin, että jos joku keksii jotain uutta niin se kopioidaan niin välineissä kuin tekniikan nyansseissakin: valineissä nopeasti, tekniikassa viiveellä. Näin se menee. Esimerkkejä on vaikka kuinka. Kaikkea en halua tässä edes tuoda esille. 

Kun Suomen pestin aikana toin kentälle esille parhaiden menestyvien hyppääjien tekniikoita (havainnollastamistarkoituksessa mäkivalmentajille) ja välineitä (scouttaus) niin sain asiantuntijoilta rajun vastareaktion, että ei saa seurata muita tai varsinkaan kopioida muita. Suomi taitaa olla ainoa maa, joka ajattelee näin. 
Oma osaaminen pitää olla pohjalla mutta kun joku maista keksii uuden innovation kuten Ammanin teknikko suksen kanttikulmaa pienentävät siteet tai mäkipukuun uuden leikkauksen, jolla saadaan pinta-ala isommaksi niin kärkimaat kopioi sen heti ja yrittävät seuraavaksi itse keksiä jotain ennen muita. Suomessa ollaan todella hitaita reagoinnissa. * Omakohtainen kokemus tullessani Suomeen 2010. 
Sama pätee FIS sääntöihin kun pukuihin on tullut uusia sääntöjä niin menee tietty aika kunnes joukkueiden pukuompelijat keksii tavan ‘kiertää/optimoida’ säännön asettamat rajoitteet. Menneelläkin kaudella osa joukkueista teki uskomattoman ammattimaista työtä asiassa ja saivat etumatkaa ilmalentovaiheeseen pysyen silti kontrolleissa sääntöjen puitteissa. 

Yksityiskohdilla eli nyansseilla onkin mäkihypyssä valtava merkitys. 1900 luvulla pienempi (niitä ei osatty hyodyntää täysimääräisesti), koska nyansseja ei vielä ymmärretty niin hyvin mutta 2010 luvulla nyansseilla on maksimaalisen suuri merkitys kovassa kilpailuissa ja pienillä marginaaleilla. 2010 luvulla nyanssien merkityksiä ymmärretään yhä paremmin ja paremmin. Kun toin 2010 – 2014 yksityiskohtia eli nyansseja esille niin allekirjoittaneen työtä yritettiin jopa rajoittaa asiantuntijoiden ja esimiestenkin toimesta ja ohjeistettiin keskittymään vain perusasioihin. Luovuutta ja intuitiota ei saanut juuri olla. Can happen only in Finland in 2010 century.  

Pelkkä ns. mekaanisesti oppikirjamainen perusponnistus ei yksinkertaisesti riitä vielä mihinkään vaikka se tehtäisiin tohtori Virmavirran tutkimusten mukaisesti. Sitä ennen on oltava optimaalinen ylämäen asento, hyppääjän kehon mittasuhteisiin sopiva, mutta 1900 lukua tai 2000 luvun alkua huomattavasti matalampi asento kuten yllä on esitetty. Keulan jälkeen ilmalentoasento on saatava nopeasti valmiiksi niin, että vauhdin ja nosteen suhde on optimaalinen, kummulta alaspäin maksimaalinen pinta-ala. Tässä tullaan tekniikan ja välineiden yhteensovittamiseen. 
En ole koskaan sanonut, että kaikkien pitäisi hypätä samaan muottiin vaikka eräs asiantuntija Äkkijyrkkä on niin asian analysoinutkin. 
Teknillisiä variaatioita on hyppääjien välillä aina ja se on hienoa, toisaalta täydellisyyttä voi hahmotella yhdistelemällä parhaiden hyppääjien parhaita osa-alueita ja pyrkiä rakentamaan parempaa tulevaisuutta. 

Voi arvioida, että jos pääsääntöisesti hypätään vastatuulessa tai lentomäessä tai isoilla kantavilla puvuilla niin ylävartaloa voidaan sulkea aikaisemmin / enemmän ponnistuksen loppuvaiheessa. Jos taas pääosin hypätään takatuulessa ja ihon myötäisillä pinta – alaltaan pienillä puvuilla, joiden noste on heikko niin ylävartaloa ei voi sulkea ponnistuksen loppuvaiheessa liian aikaisin, säären kulma pitää pystyä pitämään mahdollisimman vakiona, ei ole varaa menettää tehoa liuattamalla säären kulmaa taaksepäin vaan tehon tulee olla latua vastaan maksimaalinen ja sukset on saatava välittömästi kantoasentoon, koska pinta – alaltaan pieni puku ei kompensoi (heikompi noste/kantavuus kuin suurissa puvuissa). Parhaimmat hyppääjät tekevät komean pitkäliikkeisen ‘’kokovartaloponnistuksen’’ mutta todella nopeasti sen jälkeen sulkevat yläkropan lentoasentoon. Tässä yhdistyy molemmat. 

On surullista lukea sieltä täältä kuinka Suomessa edelleen vähätellään lajin kehittymistä ja yksityiskohtia. 

Kun korostetaan menneisyyden ponnistusosaamista ei huomioida sitä, että mäkien profiilit, mäkipuvut, sukset, siteet, monot, kiilat, ylämäen ladut ja säännöt on muuttuneet radikaalisti. Kuten todettua tutkimusta pitäisikin tehdä muuttuneissa olosuhteissa ajan ilmiöt huomioiden eikä vain toitottaa, että mekanismi on sama: vanne on pyöreä ja se pyörii ja sillä siisti. Renkaillakin on suuri merkitys suorituksessa (eri olosuhteissa) niinkuin Formulat näyttää. Ihan samasta asiasta on kyse mäkihypyssä. 

Kilpailijamaissamme pyritään etsimään optimaalista tekniikkaa ja kokonaisuutta ylämäen laskuasennon, ponnistusvaiheen, alkulennon, kumpulennon ja loppulennon osalta. Tutkijat istuvat hyppyrimäen keulan alla tulkitsemassa ponnistuskäyriä (anturit keulalla), päävalmentaja katsoo valmentajalavalla kokonaisuutta, assistant valmentaja kuvaa high speed kameralla keulatekniikkaa ja samaan aikaan ilmalentovalmentaja kuvaa tuomaritornissa ilmalentoa. Välineteknikko pohtii samalla sopivia välineitä vauhdin ja pinta-alan maksimoimiseksi (365) ja niitä testataan jatkuvasti. Pyritään olemaan parempia kuin kilpailijamaat joka suhteessa. 
Lopuksi yhdessä tulkitaan asiat. Näin tapahtuu mm. Saksassa.  

Perustyö tehdään ammattimaisesti valmennuskeskuksissa, joissa jokainen on valveutunut nykyajan vaatimuksista ja pyritään pelaamaan täydellisesti yhteen maajoukkueen kanssa. Kaikki toimijat on arvostettuja ja päätoimisia. Rekrytointiin on käytetty ihan uusia kanavia kun mäkihyppy ei joka maassa vedä entisellään / useat muut talvilajit kilpailevat lasten suosiosta. 

Puhutaan todellisesta systeemistä. Systeemi tuottaa likuhihnalta uusia kykyjä, jotka sitten maajoukkueessa jalostetaan huipulle. 
Suomessa ei tässä suuruusluokassa ole systeemiä, se on se ero. Ei ole kauaa kun ylintä johtoa myöten kommentoitiin, että kyllä sieltä tulee kohta taas uusi Nykänen tai Ahonen, ei tässä ole hätää. Taisi olla samaan aikaan kun B maajoukkueen toiminta lopetettiin. 

Nykymäkihyppy on niin kilpailtua ja mailla on niin kovat taloudelliset panostukset ettei keskinkertaisuus ja sattuman kauppa enää riita. 

Suomessa on ajauduttu pikkuhiljaa siihen tilaan, että entiset valmentajasuuruudet eli lajin suurimmat auktoriteetit pitävät kiinni vanhoista tuloksistaan ja tavoistaan sekä suojelevat imagoaan. 
Uutta ei etsitä jatkuvalla intohimolla. Harjoituksissa tehdään perusjuttuja usein ihan hyvinkin mutta kun tullaan autobahnalle niin huomataan kun (nyansseilla eli yksityiskohdilla) viritetyt Meset, Porschet ja BMW:t painaa ohi. Tuossa kohdassa pettää urheilijan psyyke ja virheiden määrä kasvaa ja ero kärkeen vielä lisää. 

Mystiikkaa pitäisi pyrkiä vähentämään joka tasolla ja pyrkiä pääsemään kiinni optimaalisuuteen kokonaisuudessa. mm. tohtori Virmavirralla, aerodynamiikan asiantuntija Juha Kivekkäällä ja professori Lauri Kettusella olisi kykyjä eri osa-alueiden tutkimukseen mutta rahoitus tutkimukseen ja kehitystyöhön olisi oltava sekä halu ja aikaa tutkia asioita uusien ilmiöiden aikaan. 
Tutkimusmaailmassa tulee aina uusia tutkimuksia, jotka kumoaa aiemmat enkä nyt viittaa tohtori Virmavirran ponnistusliikkeen mekanismiin, jota en ole tässä jutussa kiistämässä mutta siltä osin kylläkin, että hänen julkisissa kommenteissa ei ole huomioitu aikakausien muuttujia. Tutkia voi niin monella eri tapaa: mekanismia itsessään tai mekanismia eri olosuhteissa ja muuttujissa. Mekanismin ero tulee jo siinä, jos ponnistusliike lähtee aiempaa alempaa ja edempää tai se jatkuu aiempaa ylemmäs. Tikku – ukkomalli nayttää aivan toiselta ennen ja nyt. 

Suomen päävalmentajakaudella sain kokea yhden merkittävän tutkimuksellisen tuloksen. Olympiakomitea myönsi muutaman tuhannen euron määrärahan vuonna 2010 kesällä haluamaani suksen kanttikulman tutkimukseen. Halusin tutkituttaa suksen kanttikulman muutoksen merkityksen eli kun hypätään V tyylillä niin mitä merkitsee kun suksea käännetään ilmalennossa enemmän lappeelleen eli pienennetään suksen kanttikulmaa. Oma oikea intuitioni oli olemassa, jota olin käyttänyt jo Ranskassa kun saavutimme monta yllättäneen MC podium tuloksen Olympiakaudella 2009-2010 mutta halusin faktaa, että voisin uutena Suomen päävalmentajana viedä Suomen joukkuetta optimaalisesti ja varmuudella oikein eteenpäin. 
Aerodynamiikan asiantuntija Juha Kivekäs tutki asiaa Otaniemen tuulitunnelissa. Tulos oli häkellyttävä, 10 asteen muutos suksen kanttikulmassa merkitsee jopa 5 metriä ! 
Mutta kun suksi alkaa olemaan täysin lappeeltaan (suksen pohja koko leveydeltaan ilmavirtaa vastaan) niin lennosta tulee epävakaa sivusuunnassa. Oli helppo päätellä, että haluamme minimaalisen kanttikulman mutta ymmärrys oli myös, että jos lennossa ei olisi täydellinen symmetria niin lappeeltaan olevia suksia olisi vaikea hallita. Tästä syystä halusin lisätä testipatteriin (tutkituttaa) Jyväskylän yliopiston rutiini fysiikkatesteissa (kevät – syksy) myös urheilijoiden puolierotestit ponnistuksessa (vasen oikea pakia kanta), koska symmetrinen ponnistus hyppyrin keulalla olisi kaiken a ja o kun lennetään minimaalisella suksen kanttikulmalla, ei olisi varaa lahteä lentoon toispuoleisesti. Ajatukseni (toteutettiin kuitenkin) ei saanut hurraahuutoja ja sitä kyseenalaistettiin vaikka teoreettinen tausta asian tutkimiselle oli varsin selvä. Uusi asia kummaksutti. 

Tähän kokonaiskehitykseen (huomioiden lisäksi itselleni tarkeät perusjutut kuten aktiivisen ylämäen asennon, riittävän ylävartalon tilanantamisen ponnistusliikkeessä ja säären säilymisen vakiona, liike ei saanut pyoriä) halusin panostaa Suomen uuden tulemisen 2010–2011 kaudella. Kun sain mukaani vielä Tampereen teknillisen yliopiston Lauri Kettusen ja kumpp. kehittämään kanttikulman pienentämistä tukevat mäkisiteet niin ei ole sattumaa, että mm. hyvän ja onnistuneen harjoituskesän tehnyt Matti Hautamäki palasi takaisin maailmancupin kärkeen suvantovaiheen jälkeen. Harjoittelimme koko kesän asiaa ennakkoluulottomasti omalla tuotannolla. 
Koko hankkeeseen meni muutama tonni, rahoitus tuli muualta (tutkimusrahaa) kuin hiihtoliitosta tai veronmaksajilta. Talvella juhlimme kaksoisvoittoa maailmancupissa. Kanttikulman muutos oli yksi useista menestykseen johtaneista tekijoista. Siihen panostettiin ja oltiin tuossa aallossa etunenässä. Toki oli muutama hyppääjä, jotka taustajoukkoineen halusivat vetää vanhaan malliin kuten Harri Olli, menestystä ei tullut. 

Olin prosessin aloittanut jo Ranskassa perustuen omaan intuitioon mutta Simon Ammanin Vancouverin Olympialaisten sidetempaus, jolla hän sai etumatkaa muihin (kanttikulmaa pienentävät käyrät tapit) sai lopuksi aikaan buustin sidekehitystyöhön joka maassa. Suomessa selvitettiin tuolloin ensin faktat asiassa ja oltiin kehityksen eturintamassa.  

Toinen vaikuttava tekijä 2010 luvun parhaaseen menestykseen oli keskitetty malli, jonka sain ajettua läpi. Keskitetyssä mallissa maajoukkueen päävalmentaja toimi Kuopion valmennuskeskuksen valmentaja Ari-Pekka Nikkolan aisaparina kotiharjoittelussa ja maajoukkueen assistant valmentaja Kantee Lahden valmennuskeskuksen Larinnon aisaparina kotiharjoittelussa. Kotiharjoittelu oli hienossa synergiassa maajoukkueharjoittelun kanssa. Sitoutumattomuuttakin koettiin kun Janne Ahonen ja Harri Olli eivät henk.koht valmentajineen kaudella 10-11 lähteneet tähän malliin mukaan. Kumpikin lopetti heikosti menneen kauden jälkeen. 

Kun tähän päälle Suomen A maajoukkueen tuolloinen Itävaltalainen teknikko Gerhard Hofer (Ammanin teknikko Vancouverin kahden kultamitalin aikaan) hoiti urheilijoiden pukuviritykset (kankaat ja leikkaukset viimeistä huutoa) jokaisen kisan alla yksilöllisesti niin kokonaisuudesta syntyi kauden 2010 – 2011 aikana Suomen ennätys 240m ala Janne Happonen, Ville Larinto voitti MC osakilpailun, Matti Hautamäki oli toinen MC osakilpailussa. Maacupissa oltiin pitkään kolmen joukossa kunnes Ville Larinto 

loukkaantuivat pitkissä hypyissä kesken kauden. Happosen polvivamman taustalla oli vammahistoriaa 2000 luvulta. Villen vamma oli uusi (nykytrendien mukainen loukkaantuminen, acl).

Urheilijoiden itseluottamus oli huipussaan kun organisaatio ympärillä oli ammattitaitoinen, tukea tarjottiin ja luottamus välineisiin oli hyvä. Mystiikkaa pyrittiin poistamaan kaikin voimin jo pelkästään maajoukkueen henkilöstövalinnoilla. Edellämainittujen lisäksi Suksihuollossa toimi JPN joukkueesta saatu Janne Frisk ja fysiona Norjan joukkueen pitkäaikainen ammattifysio Anssi Örri. Halusin joukkueeseni osaamista eri osa-alueille, olimme lopuksi kohtuullisesti kilpailijamaidemme tasolla henkilöstön koon osalta, ei enempää.

Suomen joukkuetta seurattiin ei niin, että Suomen joukkue seurasi muita joukkueita. Tuolloin ei tarvinnut kun oli henkilöstö kunnossa ja oma tuotanto viritetty huippuunsa. 
Mutta lopuksi Suomen joukkuetta vasta seurattiinkin kun keväällä kaikki hankittu osaaminen ja tietotaito sekä organisaatio purettiin Finnjumping Ry:n heikon talouden takia. Finnjumping ei saanut käännettyä mäen menestystä sponsorituotoksi ja yhdistetty ylitti budjetin reilusti.
Se oli siinä, ei pystytty vuotta pitempään ylläpitämään kilpailukykyistä systeemiä. 
Itävaltalainen teknikko sai lähteä muihin maihin, assistant valmentajasta tuli suksihuoltaja ja keskitetty malli hajotettiin talousresurssien puutteen takia. Finnjumpingiin palkattiin säästäjä, jolloin budjetti alkoi tippumaan oikein kunnolla (hlön palkka ja säästöt). Samaan syssyyn Happosen ja Larinnon loukkaantumisten 2011 kanssa tapahtui Ollin ja Ahosen lopettamiset keväällä 2011 (comebackit 2013 ja 2014) ja vielä 2012 keväällä lopetti Hautamäki. 
Aikakauteni hetkellinen notkahdus johtui näistä valtavista menetyksistä kun uusi sukupolvi (ei B maajoukkuetta) ei ollut valmis kompensoimaan tuloksia. 
2013 – 2014 kausi oli jälleen hyvin nousujohteista ja asiat näytti jälleen lupaavalle kun mentiin yli tuhannen maailmancup pisteen rajan yli. Kun koko A maajoukkueen terävin kärki oli hetkessä sivussa ja jouduimme nostamaan seuroista (ei B maajoukkuetta) suorituskyvyltään puutteellisia hyppääjiä tilalle maailmancupiin ja kun tuossa kohdassa analysoin joukkueen teknillisiä puutteita ja yllä olevia blogissani esittämiä asioita niin kaikki otettiin selittelynä vastaan myös julkisesti, koska tukea ei tullut. Koen haitallisena Suomen mäkihypyn kannalta, etta päävalmentajakauteni analyysit Suomen mäkihypyn hyväksi otettiin selittelynä vastaan ja ns. asiantuntijat erehtyivät lähtemään arvionneissaan aikamatkalle taaksepäin. Aika ei vaan ollut kypsä. Nyt on asiat suhteellistuneet mutta monta vuotta siihen meni. 

Kauden 2016 – 2017 joukkueesta 3 eri urheilijaa hyppäsi kaudella 2013 – 2014 kymmenen joukkoon MC kisassa ja Koivuranta voitti MC osakilpailun. Tuolla kaudella mentiin todella ohuella budjetilla ja organisaatiolla Eesti yhteistyössä mutta pystyttiin kääntämään trendi tahdolla ja intuitiolla. Ei ollut välineteknikkoa ja muun henkilöstön sopimukset oli puolitettu. Topi Sarparannan ja henkilökohtaisten valmentajien kanssa luovittiin mitä pystyttiin. Maailmancupin osakilpailuvoitto oli kohtuullisen kova tässä valossa.

Tässä alla kuvissa on parhaan (2010 luvun Suomalaisten paras kausi) kauteni Suomen maailmancup pisteet VS. nykytilanne. 






Uskottavuutta mediaan ja sponsoreihin on haettu jo liian monta vuotta vaihtelemalla valmentajia kun ongelmat on systeemissä ja sen tuottavuudessa, tekniikassa, taloudessa ja välinekehitystyössä. Valmentajat ja urheilijat on dissattu julkisesti moneen kertaan mutta ei hurraahuutoja ansaitse kyllä lajin johto ja lajin asiantuntijatkaan kuten blogista käy ilmi. 

Toivottavasti uusilla tekijöillä on tukea, vahvuutta, osaamista ja ennakkoluulottomuutta kääntää trendi. mm. Antti Aallon hypyissä on hyvää signaalia mutta leveämmän aallon aikaansaamiseksi Suomen olisi jo monta vuotta sitten pitänyt lahteä nostamaan uutta hyökyaaltoa ihan alhaalta junnuista lähtien (vieläkin) vaikka se olisikin vienyt vuosia. Näin on tehty kaikissa maissa, joissa on notkahdus tapahtunut -> Systeemin korjaus ja uuteen sukupolven panostus, se kannattaa aina. Sponsorit, tukijat, näkyvyys jne. palaa kun menestys viimein palaa.  

Nykyisille A maajoukkuehyppääjille soisi mahdollisuuden, koska ovat monta vuotta uhranneet kaiken ja potentiaalikin on paljon tuloksia enemmän kuten aiemmat 2010 tulokset näyttää. Joukkueessa on maailmancup voittajia ja mc kisoissa top 10 sijoittuneita hyppääjiä.

Loppusanat
Kuten blogin esimerkeistä näkyy kaikki on kiinni kokonaisuudesta, hyvän fysiikkaharjoittelun ja nykyvaatimusten mukaisen tekniikan päälle tarvitaan innovatiivisuutta ja jatkuvaa kehitystyötä. Kommentit, että kyllä se riittää millä on menty ennenkin on Suomen mäkihypylle hyvin tuhoisaa ja vähättelevää varsinkin kun se tulee lajin ns. suurten asiantuntijoiden suusta. Hannu Lepistö Eurosportilla on tässä ihan omaa luokkaansa. Hän edelleen useassa Eurosportin lähetyksessä
nonsoleeraa ja väheksyy mäkihypyn kehitystä. Kehitysideoiksi Suomeen hän tarjoaa aika ympäripyöreita malleja. https://www.youtube.com/watch?v=plAQfXqh8jk

All in all itselleni kävi Suomen hullunmyllypestin jälkeen onneksi se perinteinen
eli ’’kaikki mikä ei tapa niin vahvistaa''.
Se todella pitää paikkansa, jos oli jotain pahaa niin on seurannut hyvääkin. 
Kriisi on todellakin uuden mahdollisuus niin kuin sen alkuperäinen latinankielinen merkitys kertoo. 

Tamän blogin tarkoitus on rohkeasti tuoda esille asioita kotimaani mäkihyn hyväksi ja vastata makihypyn kehityksen kannalta haitallisiin kommentteihin. En haluaisi uskoa, että ollaan valumassa Ruotsin malliin mutta mikäli hiihtoliiton toiminnanjohtajan seuraneuvottelupäivillä vuosi sitten ulostuloon on uskominen niin se on edessä. Kertokoon joku muu mikä lausunto seuraväelle oli, en ollut paikalla. Torstain 30.3.2017 uutinen 30% leikkauksista on paha. 
Jos reilussa kymmenessä vuodessa mäkihypyn budjetti tippuu yli 50% niin näkyyhän se tekemisessäkin vaikka muutama vuosi sitten kun rahaa ei ollut edes perustoimintojen ylläpitämiseen niin yksi urheilujohtaja riensi lausumaan mediaan, että ‘’rahalla ei ole merkitystä, voi harjoitella hyvin ilmankin’’.
Nyt ollaan kuitenkin 2010 luvulla ja puhutaan ammattiurheilusta, jossa rahalla ostetaan välineet, palkataan valmentajat, osallistutaan nuorten ja aikuisten kilpailuihin, kohennetaan olosuhteita ja ylläpidetään koko systeemia niin eikö rahalla ole merkitystä ? Tämä lausunto kuvastaa asiantuntijoiden kommenttien tasoa Suomessa 2010 luvulla. Parempi olisi tunnustaa tosiasiat rahan merkityksestä ja pyrkiä siitä huolimatta sankaritarinoihin kuin vähätellä itsestään selvyyksiä, se ei tunnu leipäjonossa reilulta ja pistää vihaksi.

Niin ja hei… ’’’mäkihyppyä’’’’ harrastetaan edelleen Suomessa todella paljon, laskettelurinteissä on tuhansia todella taitavia lapsia hyppimässä erilaisista hyppyreistä eli hyppääminen ja lentäminen kyllä kiinnostaa moderneissa olosuhteissa. Luovuutta kayttämällä ja totaalisesti uudistautumalla mäkihypyn ei Suomessa tarvitsisi vajota lopullisesti. 

Ulkomailla toimiessakin haluaa olla ylpeä oman kotimaan mäkihypystä ja toivoo sille parasta. Ehkäpä kerron joskus lisää. Vai oliskohan tämä nyt tässä.