Vetävät pyörät

Mäkihyppy on ensisijaisesti fyysisiä, taidollisia (teknisiä) ja henkisiä ominaisuuksia vaativa laji mutta myös vahvasti välineurheilua, jossa välineillä saavutetaan joko kilpailukykyä tai jopa kilpailuetua. Itseluottamusta tai ei.

Maailmancupin kärkimiehet saavat itse oikeutetusti oman suorituskykynsä ja imagonsa ansiosta parhaan tuen välinevalmistajilta, näin se menee.

Markkinat, näkyvyys, suorituskyky ja imago ratkaisee. Ei tämä varmaan liene kenellekään yllätys. Parhaat urheilijat pääsevät mm. suksitalliin, jossa palvelu toimii viimeisen päälle.

Suomessa kirkkaat tähdet on hiljan lopettaneet ja vahvat nimet - uudet tulokkaat Happonen, Koivuranta ja Larinto ovat olleet loukkaantuneena.

Tämän ryhmän takana olevat “uusi sukupolvi” eivät suorituskykynsä ja menestyksen puolesta ole vielä pääosin saaneet mm. suksitallipaikkaa mutta mm. Lauri Asikainen tekee kovaa työtä sen eteen, että hänet tullaan huomaamaan suorituksiensa ansiosta ja tulevaisuudessa tallipaikka ja suksisopimus aukeaa. Asikaisen käyttämä Itävaltalainen suksitalli huomasi loppusyksystä, valmennushenkilöstön esitellessä, Laurin potentiaalin ja hän sai kilpailukyiset sukset tehtaalta.

Seuraava askel on menestyksen kautta kasvavat lisätuet. Sama kaava pätee muihinkin urheilijoihimme.

Haastavinta urheilijoillemme on juuri nyt se, että huipulle nouseva urheilija tai osittain siellä jo oleva joutuu mahdollisesti nolla sponssituloillaan etsimään rahat välineisiin, jotka MC nykyvaatimusten mukaan on kaudessa n. 1 pari kesäsuksia, n. 2 paria talvisuksia, n. 10kpl mäkipukuja kauden aikana, n. 2 paria siteitä. Yhteenlaskettu summa kyseisistä välineistä on n. 7 - 10te. Testatakin pitäisi löytääkseen optimivälineet, se on jo kokonaan eri juttu. Joku puhuu itkemisestä, joku selittämisestä, joku pelkää totuutta, joku ymmärtää, joku on realistinen.

Kaikki haluaa muutoksen.

Tähän päälle FIS CUP ja COC kilpailut, jotka muutama hetki sitten oli vielä lähes täysin omavastuulla (a 500e / kisamatka) ja MC kilpailumatkoista (n. 30 kilpailua) kotimaan matkojen osuudet kuuluvat urheilijoiden itsensä maksettavaksi (pitkämatkalaisilla n. a 200e / kisamatka). Osaa seurat pystyy tukemaan, osaa ei ollenkaan. mm. näistä syistä osittain johtuu myös tolkuton seurojen vaihtamisprosessi, “nimimerkeillä tukea etsimässä”. Tämän perässä ei meinaa pysyä.

Ihanne / tavoitetilanteessa kun kasvattajaseuran nimi säilyisi maailmancup ja arvokisatilastoihin saakka.  

Yhteenlaskettuna siis merkittävä oma panostus / kausi.

Ei ole kauaa kun joku “jeesusteli”, että eihän urheilijoilla ole edes omavastuita maailmancupissa, mitä ne ruikuttaa. Tähän ei voi muuta sanoa kuin, että nopeaan apuun Rennie..

Mielestäni vähimmäisvaatimus maajoukkuetasolla (maan edustustehtävissä) olisi kilpailukykyiset (ilmaiset) työvälineet eli sukset, puvut, siteet, monot jne. Lajiyhdistys ei tässä ole pystynyt kuitenkaan tukemaan. 
A + B + NMM urheiluvälinebudjetti on tällä kaudella 0 euroa joka tasolla. Kansallistalkoissa tämäkin asia on uuden johdon puolesta rohkeasti kuvailtu, ei pimitetty.

Paljon asiat on toki myös urheilijoiden omasta tekemisestä ja päätöksistä kiinni. Tässä tullaankin kiperään kysymykseen:

* Täysi sitoutuminen työlle eli oma panostus, oman potentiaalin maksimaalinen käyttäminen

* Killuminen asioiden ja ongelmien kanssa l. kuinka selviydyn. Tätäkään ei voi väheksyä:

joidenkin lahjakkaiden urheilijoidemme osalta ostaakseen mäki/työvälineet on ollut mentävä “siviili”töihin eli he tekevät ns. kaksivuorotyötä. Siviili – ja urheilutyötä.   

* Elämän muut arvot ottavat vallan, urheilua ei nähdäkään enää hienona mahdollisuutena, motivaatio hiipuu ja se johtaa lopettamiseen. Tämä on pitkälti seurausta “syistä”.

Mustavalkoista tässä kaikessa on se, että huippulahjakkuudet (joita tulee muutama 10:ssä vuodessa) kylläkin pääsevät huipulle onnistuneen valmennuksen ja harjoittelun seurauksena varsin nuorena ja urheilu ottaa vahvan otteen tarjoten menestystä, energiaa, tukea ja toimeentulon MUTTA

yleisin kaava (Suomessa ja yhtälailla muualla maailmassa) on kuitenkin kasvaa huippu-urheiluun pitkän järjestelmällisen työn seurauksena, vaiheittain.

Mäkihypyssä ensin kotiseurasta valmennuskeskukseen huipulle nousuvaiheessa ja sitten maajoukkueeseen.

Kilpailullisesti ensin kotimaan kirkkain taso, sitten kansainvälisiin kilpailuihin. GP 3 tasolta GP 2 tasolle ja viimein GP 1 tasolle. Jos kuitenkin GP 3 ja GP 2 tasoilla monta vuotta tuki on ohutta tai olematonta valmennuksellisesti, kilpailullisesti ja taloudellisesti niin suurella prosentilla GP 1 tasoa ainakaan menestyksellisenä ei nähdä vaikka kaikki menestymismahdollisuudet jossain toisessa ympäristössä olisi olleet.  

Tämä osoittaa kuinka haastavaa on päästä nykymenossa terävimmälle huipulle. Vielä 1900 luvun lopulla riitti kun pärjäsi (esim. PHS tai LHS) seuran mestaruuskisoissa. Jos oli top 3 seuran mestaruuskisoissa (LHS ja PHS) niin tiesi olevasi maailman huipulla.

Lahti ja Puijo (yksitellen) parhaillaan johtivat maiden välistä maailmancupia.

Sain itsekin olla näkemässä tämän ajan Puijolla ensin urheilijana sittemmin vaikuttamassa valmentajana. Puijolta oli parhaillaan 5 hyppääjää yhden kauden aikana maailmancupin palkintopallilla. Tällä hetkellä Puijolla ei ole käytännössä enää yleistä sarjaa. 

Huipulle nousu nykymäkihypyssä ei kysy siis pelkästään urheilijan fyysisiä ja teknisiä ominaisuuksia vaan ennenmuuta henkisiä ominaisuuksia, näistä ennenmuuta pitkäjänteisyyttä, pysyvää intohimoa. Kun nämä on kunnossa ollaan pitkällä. Lopuksi mäkimiehen polku kysyy tukiverkostoa: omaa perheen kautta tulevaa tukea, seuran, yhdistyksen, liiton, valmentajien ja tukijoiden kautta tulevaa mahdollistamista.

Resurssiasia on kovasti nostanut puheenaiheita ja mielipiteitä.

Asia on mahd. jakanut urheilukansan mielipiteitä kahtia ”tai kolmia”, urheilujohtajienkin.

Loppujen lopuksi useat ovat kuitenkin ainakin jollain tasolla samaa mieltä haasteista mutta asiat esitetään, joudutaan tai halutaan esittää eri tavoilla, sehän on selvä.

Negatiivisesti, positiivisesti, rakentavasti, tuhoavasti, realistisesti, pessimistisesti, optimistisesti. Meitä on moneen lähtöön, mielipiteet on tärkeitä mutta liian usein mielipiteet jakautuu oman position mukaan, ei aitojen ajatusten.

Omasta mielestäni mäkihypyn kokonaisuudessa ei olekaan kysymys todellakaan tai pelkästään talouden resursseista vaan yhtälailla valmennuksen – osaamisen – välineiden – olosuhteiden jne. resursseista. Oikea ja riittävä harjoittelu, urheilija-aines ja valmennus on ehdottomasti tärkeimmät voimavarat.

Kun kuitenkin asiaa mietin syvällisemmin niin lähes kaikki kuitenkin perustuu talouden resursseihin. Ympyrä osallaan sulkeutuu. Intohimolla, tekemisellä ja yhtenäisyydellä päästään hienosti puoliväliin vastaan mutta jonkun pitää tulla toiselta puolelta vastaan.

Tässä ja monessa mielessä Jukka – Pekka Vuori on uskaltanut pitää rohkeasti valitsemansa linjan.

Se mitä hän on kertonut mäkihypyn tilasta on täysin totta, se on realistinen kuvaus. Vaakakuppi rupeaa kallistumaan suuntaan tai toiseen, muutos tai ei muutosta.

Potentiaalia on kumpaankin suuntaan. En halua uskoa mäkihypyn kuolevan vaan ottavan niskalenkin mutta sen uskallan sanoa, että turaamiseen ei ole aikaa.  

Tekijöiden eli urheilijoiden ja valmentajien on uskottava hetkeen, laitettava itsensä likoon.

Johdon on tehtävä kaikki voitava urheilun mahdollistamiseksi.

Näillä suunta voi kääntyä, olla oikea mutta sisukaan ei ratkaise kaikkea.

Otsikkoon viitaten viime talvena kun pyysimme saada liukkaille alppiteille vanhojen kuluneiden renkaiden tilalle uudet renkaat niin vastaus kuului: ”vain vetäviin pyöriin”.

Niitäkin etsittiin Haaparannasta.

Sladissa mennään mutta pääasia, että yleisö viihtyy.

Niin ja Joulu on ovella ja upeat kelit ulkona. Mitähän sitä voisi Joululta ja uudelta vuodelta toivoa ?

Kärsivällisyyttä kaikille ja akkujen latausta lähimmäisten parissa.

Hyvää ja rauhallista Joulua

Jatkuu ensi numerossa: ”huikeat voimavarat”

Nyt liikutaan vaarallisilla lumilla vai liikutaanko

Yli 100 km/h vauhtia loppulennossa, pudotus korkealta HS pisteelle kovaan alastulorinteeseen. Alastulossa jalkoihin kohdistuu isoja voimia, telemark alastulot käyrillä ja lyhyillä takatapeilla, jotka kääntää polvea sisälle telemark alastulossa, edessä tiukka alamäen kaarre.

Riskielementit (vaatimukset) on kasvaneet kymmenen vuoden aikana juuri alastulovaiheen 
osalta, valehtelisin, jos muuta väittäisin: 

Pitkän hypyn telemark alastulossa, jos tasapaino valahtaa toisen jalan varaan voi polveen kohdistua usean sadan kilon voimat. Jos ja kun tähän yhdistyy telemark alastulossa kiertoliike (niin kuin se nykysiteiden takia lähes väistämättä yhdistyy) niin riskit kasvaa potenssiin.  

2010 luvulla lentoradat on korkeampia (uudet mäkien profiilit ja mäkipuvut) ja kanto loppulennossa on pienempää johtuen pääosin vallitsevista takatuuliolosuhteista ja mäkipuvuista (pinta-alaa pienennetty) sekä painoindeksin nostamisesta VS 2000 luvun alussa. 

Lähden kuitenkin ensin purkamaan pakettia historiasta. Loppujen lopuksi laji on huomattavasti turvallisempaa kuin 50 - 90 luvulla. Vakavampia vammoja ja kaatumisia on huomattavasti vähemmän. Mäet ovat huomattavasti paremmassa kunnossa.

Muistan ajan kun ylämäessä ei ollut välttämättä edes latuja vaan tasapainoiltiin jäärännissä, alamäen kunnot saattoi olla mitä sattuu ja hypättiin tuulissa, joihin lähinnä surffarit ovat tottuneet. Sanonta ”Kaipolassa kasvot kalpenee” ei ollut pelkkää sananhelinää. Kova sivutuuli lennätti aikoinaan Kaipolassa Japanilaishyppääjän ohi alastulorinteen tuhoisin seurauksin.

Nykyisin on aina virheettömät latukoneella tehdyt jääladut, pääosin kohtuullisen hyväkuntoiset ja leveät alamäet. Tuulien osalta ollaan safety zone:lla pääsääntöisesti koko ajan. Kaikki on siis suhteellista.

Onko siis sittenkin vain niin, että mäkihyppääjämme ovat oikeasti harjoitelleet väärin (nopeus – ja voimaharjoittelun osalta) niin kuin Toni Nieminen MTV 3:n kommentaattori arvioi ja Jari Porttila blogissaan heitti ilmaan, aiheellisestikin kysyy ? Vai niinkuin Jari Kupila Urheilulehden nettisivulla sanoo: "näiden miesten polvet ovat paperia" ?

Mielestäni ei, (perustelen alla) ainakin koko asettelu on aivan liian mustavalkoinen.

On kuitenkin selvää, että osalla mäkihyppääjistä (jos katsotaan tilannetta koko maassa) ei ole riittävän monipuolista taitotasoa ja tukilihaksistoa hankittuna nuoruusvuosilta tai huipulle nousuvaiheessa on kehitetty vain lajille tarpeellisia ominaisuuksia ja lihaksia.

Mutta tässäkin tapauksessa mennään case by case.

Tosiasia on joka tapauksessa, että pelkkä lajinomainen taitavuus ei riitä, seuraa ilmeinen vammauhka. Tästä esimerkkinä oli huikean ponnistusvoiman ja potentiaalin omanneen Mika Laitisen suoritukset parhaimmillaan VS osallaan uran päättänyt loukkaantuminen.

Kuitenkin sanoisin loppujen lopuksi näin, että lajinomaisessa fysiikkaharjoittelussa ei ole syy - yhteyttä syntyneisiin polvivammoihin, (ylipitkien hyppyjen ja vääntöjen seurauksena syntyneitä ristisidevammoja olisi osittain kornia arvioida, että väärästä harjoittelusta kiinni) varsinkin kun vastaavaa nopeus – ja voimaharjoittelua on tehty Suomessa iät ja ajat, NV vaatimukset menestymiseen ovat kansainvälisellä tasolla erittäin kovat. 

Monessa muussa lajissa (mm. yleisurheilu, voimalajit jne.) mennään nopeus – ja voimaominaisuuksien, hermoston kehittämisessä vielä paljon pitemmälle kuin mäkihyppääjien.

Mutta sen voin todeta, että nyt kolmatta vuotta Suomen maajoukkueessa, 8:n ulkomaan vuoden jälkeen, seuranneena huomaan, että monipuolisessa harjoittelussa kylläkin on puutteita. huom. kun katsomme koko maan tasoa. Henkilökohtaisia valmentajia (OTO pohjalta tai ammattimaisesti), jotka tekevät harjoitusohjelmat urheilijoille on useita, yhdistäviä tekijöitä vähemmän. 

Toni Nieminen oli aikanaan jumppakärpänen. Tonin taitotaso tuli esille V tyylin huikean nopeassa oppimisessa VS kilpakumppanit kaudella 91 - 92, Toni tunnettiin myös todella komeiden, virheettömien alastulojen tekijänä mutta enää 2012 Tonikaan ei pystyisi tekemään samanlaisia alastuloja kuin vuonna 1992 Albertvillen Olympiakisoissa, johtuen välinekehityksestä. Siitä myöhempänä alla.

Rinnalle voidaan ottaa kolmas esimerkki Janne Ahonen, jonka mäkiura oli kestävä, vankkumaton ja menestyksekäs yli 10 vuotta. Jannea en kuitenkaan missään olosuhteissa luokittelisi jumppakärpäseksi eli tämä ei siis ole yksin autuaaksi tekevä asia.  

Ahosen osalta voisi pikemminkin sanoa, että perustaitotaso oli riittävä ja lajinomainen taito häkellyttävän hyvä. Tärkeimpänä asiana Jannen uran osalta oli todennäköisesti kuitenkin se, että hän oli poikkeuksellisen vahva lihaksiltaan VS monet muut mäkimiehemme. Vahvuudella tarkoitan vahvarakenteisuutta, kehon pinta-alaa, suorituskyvyn kannalta tärkeitä lihaksia sekä tukilihaksia yhdistettynä erinomaisen hyvään liikkuvuuteen. Kukkakeppiä Jannesta ei olisi saanut millään vaikka rasvat liikkuikin n. 6%:n tietämillä.

Niemisen taito - ominaisuudet, Laitisen nopeusvoimaominaisuudet ja Ahosen lajitaito sekä henkiset valmiudet = Suomalainen hävittäjä, voittamaton suorituskyvyllinen yhtälö.

Ahonen pääsi tässä yhtälössä lähimmäksi optimitilannetta, ollen tasavahva jokaisella mäkihypyn osa-alueella välineammattimaisuus mukaan lukien. Tästä yhtälöstä syntyi historialliset 5 mäkiviikon voittoa.  

Välinekehitys

2000 luvun aikana monon (kantapään) liikerata alas ylös suunnassa (huom. telemark alastulo) on pienentynyt sentti sentiltä, koska lyhyemmällä alas ylös liikkeellä haetaan mm. maksimaalista kantoa sukseen. Lyhyempi takaosan liikkuvuus tarkoittaa parempaa suksen kantoa ja hallittavuutta mutta vastaavasti telemark alastulo on entistä vaikeampaa kun monon kanta on useilla hyppääjillä lähes suksessa kiinni. 

Vuonna 2010 keväällä sidekehitys vapautettiin ja trendiksi tulivat monon takana olevat käyrät metallitapit tai tangon päässä olevat vinot nipukat. Ne aiheuttivat maailmanlaajuisesti useita läheltä piti tilanteita ja myös vammautumisia kasvavassa määrin, koska mm. telemark alastulossa jalan linja ei pysy suorana vaan käyrä tappi tai vino nipukka vääntää nilkkaa ja polvea sisälle monon mentäessä ääriasentoon (telemark alastulossa). Vääntö sinänsä ei ole ainoa asia vaan suksi kanttaa myös helpommin, joka helposti johtaa kaatumiseen. Lisäksi kun monon kiinnitys kantapäästä on lukittu (metallitapilla narun sijaan) sivusuunnassa niin luonnollisen korjausliikkeen tekeminen hankaloituu. Nämä asiat lisää telemark alastulon ohjaamista ja korjausliikkeitä mm. lantiosta polviin. 

Lisäksi tälle kaudelle 2012 - 2013 muutettiin pukusääntöä seurauksella, että lentovauhti on kovempi ja lentorata on korkeampi. Tästä taas seuraa, että törmäyskulma (voimat) alastulorinteessä HS pisteen kohdalla on isompi kuin vielä viime vuonna eli alastulovaiheessa polviin, nivelsiteisiin ja mm. polven kierukoihin kohdistuu enemmän ”painetta”.
Kun nopeus kasvaa, liike-energia kasvaakin nopeuden toiseen potenssiin verrannollisesti. Esimerkiksi, jos nopeus kasvaa 10%, liike-energia onkin 21% suurempi (1.1*1.1 = 1.21). 

Kasvaneet polveen kohdistuvat voimat sekä telemark alastulon vaikeus (siteet) yhtälö kasvattaa loukkaantumisriskiä. Tietoa meillä kenelläkään ei ole kuitenkaan tuleeko talvella enenevässä määrin loukkaantumisia kansainvälisellä tasolla tämän takia vai ei. En halua arvuutella tällaisella, haastavampaa alastulojen tekeminen on, sen uskallan sanoa. 

Katsokaa linkistä kohta 39 minuuttia ja 35 sekuntia.

http://areena.yle.fi/tv/1721287

Videolla on Rukan maailmancupin henkilökohtaisen kilpailun kolmen parhaan hyppääjän telemark alastulot. Sivusta katsottuna alastulot on lähes moitteettomat mutta edestäpäin kuvattuna paljastuu tosiasia. Jos alastulot täydellisessä Rukan alastulorinteessä ja kohtuullisen matalalentoisessa mäessä on tätä luokkaa niin mitä tapahtuu kun lentorata on korkeampi ja alastulorinne on huonossa kunnossa.

Sochin HS 106 mäen kisojen osalta pätee sama asia telemark alastulojen osalta,

lähes kaikilla oli merkittäviä vaikeuksia telemark alastuloissa. 

Tämän pystyi kaikki toteamaan Maikkarin viikonlopun lähetyksistä. 

Asiantuntijat eli ortopedit, fysiot ja liikuntalääketieteen ammattilaiset voivat nähdä varmasti heti mahdollisen loukkaantumisriskin tuottavan mekanismin: yhdenkään urheilijan säären, polven ja reiden linja ei ole suora telemark alastulossa.

Onko telemark alastulo sitten jäänne ?

Mäkihypyn alkuaikoina telemark syntyi keinona seistä hypyt kun monoissa ei ollut kantatukea, johon nojata alas tullessa ja alamäen kaarteen tiukoissa voimissa. Turvallisuusnäkökulman mukaan nykyvälineillä telemark alastulo ei ole enää ihanteellinen vaan ehdottomasti tasajalka - alastulo, koska tasajalka - alastulossa on mahdollisuus pitää säären linja suorana ja tasapaino on parempi.

Vai onko kuitenkin vain niin, että välinekehitys on mennyt väärään suuntaan,

liian pitkälle ?

Ehkä tämä viimeinen on kuitenkin se parempi vastaus perinteikkäässä lajissamme.

Telemark:t kuuluvat lajiimme. 

2000 – 2010 käytetyt win air:n "turvatarkastetut" ns. narusiteet oli hyvä kompromissi. 

Kun sidekehitys vapautettiin 2010 on kaikkien haettava kilpailuetua, 

MC:ssa ei ole enää yhtään urheilijaa, joka hyppää tällä turvalliseksi havaitulla vanhalla sidetyypillä.

Olen itse ollut onnellisella puolella henkilökohtaisena valmentajana 1997 – 2002 Suomessa, 2002 - 2006 Japanissa ja 2006 - 2010 Ranskassa, koska yksikään henk.koht. valmennettavani ei ole koskaan ollut loukkaantuneena 1997 – 2010 vuosien aikana. 2010 kesästä alkaen olen ollut OTO valmentajana Hautamäelle (nyt jo siviilityössä) ja Happoselle.  

Japanissa sain mm. olla Noriaki Kasain henkilökohtainen valmentaja, joka hyppää vielä 40 vuotiaana, sijoittuen kaksi viikkoa sitten 7:ksi Rukan henkilökohtaisessa mc kilpailussa.

Kasain tukena oli ja on yritysjoukkueessa fysioterapeutti, jonka kanssa hän tekee valtavasti ennaltaehkäisevää työtä, mm. polviin ja selkään liittyen, mm. tämä on mahdollistanut pitkän uran. Toisen esimerkin voisin ottaa Ranskasta, jossa Jason Lamy Chappuis tuskaili hankalien selkäkipujen kanssa 2009 kesällä juuri ennen Olympiatalvea. Hänet lähetettiin Etelä Ranskaan huippukuntoutuslaitokseen n. kuukaudeksi, jossa liikuntalääketieteen ammattilaiset (kuntoutuslaitos koostuu fysioista, lääkäreistä, mental puolen ammattilaisista jne.) hoitivat hänet kuntoon ja mies otti Olympiakullan 2010 talvella. Kiinnostuneille tiedoksi paikan nimi:  CERS Capbreton.

Mitä ihmettä ?

Janne Happonen 2008 (reisi) – 2010 – 2011 – 2012 polvileikkaus

Janne Ahonen 2010 polvileikkaus.

Ville Larinto 2011 – 2011 polvileikkaus.

Anssi Koivuranta 2012 polvileikkaus.

Olli Muotka ja Sami Niemi polvikipuja.

Tehdään jo heti alkuun selväksi, että ortopedit, fysioterapeutit ja liikuntalääketieteen ammattilaiset jne. ovat parhaita antamaan diagnostiset arviot vammoista ja niiden syntymekanismeista mutta blogin alkuperäisen tarkoituksen hengessä teen oman arvioni asiassa valmentajana.

Asiassa, josta vaietaan helposti ja visusti niin kuin osallaan terveydellisistä asioista pitääkin.

Terveys detailit ovatkin henkilökohtaisia, siksi keskitynkin kokonaisuuteen. Toisaalta

kun loukkaantumiset on tiedossa ja vellovat usein mediassa niin vastauksiakin pitää pystyä antamaan medialle edes jollakin tasolla, tärkeimpänä laji-ihmisille. 

Lähtökohta:

1.     Kaikilla loukkaantuneilla urheilijoilla on erilaiset nuoruuden taustat urheilijoina ja eriävät henkilökohtaiset valmentajat sekä sitä kautta pitkälti eriävät harjoitusmetodit, on vanhempia ja nuorempia valmentajia, ammatti – ja amatööritaustaa jne. 

2.     Vammautumismekanismit ovat olleet erilaiset ja aiheutuneet erilaisista syistä.

Pois suljetaan heti alkuunsa Janne Happonen, joka loukkaantui vuonna 2008 monon kannan (välinevian takia) hajottua kesken ilmalennon. Reiden avomurtuma ja makrotason vamma vasempaan jalkaan. Siitä on seurannut paljon, liian paljon. Mies on palannut kuitenkin takaisin aina terävimpään kärkeen. Sen ansiosta, että juniorivuosien harjoittelu on hoidettu Nykäsen tasolla. Toinen soturi Ville Larinto, joka hyppäsi vuonna 2011 uuden vuoden kisassa jäiseen rinteeseen, korkealta ja kovaa ylipitkän hypyn, jossa telemark alastulossa väännön yhteydessä oikean polven eturistisiteet meni poikki. Edellisinä viikkoina Ville hyppäsi Rukalta mc virallisissa harjoituksissa peräti 152m ja Engelbergin mc:ssa telemarkeilla yli HS pisteen, lisäksi monen monen vuoden ajan ”ylipitkiä hyppyjä” ilman 

mitään ongelmia.

Uusi korjausoperaatio tehtiin puolta vuotta myöhemmin eturistide siirrännäisen petettyä kiinnityskohdasta. Sitä on turha spekuloida enempää, se on realiteetti, sometimeS_it happens.

Ja sivu on nyt käännetty. Sen haluan sanoa, että kova kaksikko on kyseessä, henkisiltä ominaisuuksiltaan.

Näillä loukkaantumisilla ei ole siis mitään tekemistä väärän harjoittelun kanssa niin kuin on arvuuteltu tai suoranaista syy – yhteyttä uusiin pukusääntöihinkään. 

Samaan kategoriaan laitan Janne Ahosen, joka hallitsi mäkimaailmaa yli 10 vuotta loukkaantumatta kertaakaan vaikka matkan varrella oli huikeita ylipitkiä hyppyjä. Vancouverin Olympialaisten 2010 vamma oli sekin kohtuullista. Kierukkavamma ja sivusiteiden venähdys, vamma kuitenkin, joka korjattiin tähystysleikkauksella.

Jäljelle jää siis kolme urheilijaa.

Kaikkien vammat on nekin täysin toisistaan erillään.

Jänteen paksuuntuminen – polvilumpion halkeama – ilmeinen kierukkavamma. 

Kun näissäkään ei ole mitään suoranaisesti yhdistävää tekijää niin voidaan siirtyä

seuraavaan aiheeseen, josta onkin helppo löytää ainakin kehitettäviä asioita ja tässä ei ole kaikki kiinni henkilökohtaisista valmentajista tai urheilijoista tai maajoukkuevalmentajista.

Vammojen ennaltaehkäisy, kuntoutus ja jälkihoito

Urheilijoillamme (huom.) pääsääntöisesti ei ole:

* kotiolosuhteissa fysioterapeuttia harjoituskaudella, sama pätee kahden viimeisen kauden osalta myöskin maajoukkueen leireillä.

Fysioterapeutin luokse mennään hoidattamaan ongelmia, ei ennaltaehkäisemään.  

* säännöllisiä lääkärintarkastuksia keväisin tai syksyisin

* vamman synnyttyä tukea kuntoutukseen tai välttämättä edes uusinta tietoa saatavilla kuinka kuntouttaa tai ainakin tieto on hajautunutta.

* polvia suojaavaan mekanismiin eli ennaltaehkäisyyn erillistä ohjelmaa ja / tai ennaltaehkäisevää fysioterapiaa, ns. knee stability harjoittelua.

* henkistä valmennusta vamman synnyttyä tai sen jälkihoidossa.

-> Pitkissä hypyissä tarvitaan vahvaa itseluottamusta tehdä kaikki nuoruusiässä opittu, kaikki epäröinti lennon viimeistelyssä eli alastulossa altistaa uusille vammoille. Tästä syystä ennaltaehkäisevä työ, kuntoutus ja jälkihoito fysioterapian ja henkisen valmennuksen puolelta on ratkaisevassa roolissa. Tähän samaan kategoriaan kuuluu hyvä taitotaso, lihasmuisti, jota voidaan kehittää mm. telinevoimisteluharjoittelulla, tasapainoharjoittelulla sekä telemark harjoittelulla.

Edellä mainitut asiat yhdistettynä aiemmin kertomaani mäkihypyn sääntö – ja välinekehitykseen tarkoittaakin jo vammariskikertoimen kasvua potenssiin.

Mitä mäkihyppääjän pitäisi hallita lajinomaisen taidon (tekniikka) ja fysiikkaharjoittelun

lisäksi => vaatimukset 2010 luvulla.

VAHVA:

·          monipuolinen taitotaso

·          lihasmuisti

·          tasapaino

·         koordinaatio

·         tukilihaksisto

·         huoltava harjoittelu

·         ennaltaehkäisevä työ

·         audio visuaalinen kyky

·         vastavaikuttajat

Tulevaisuus

Viime talvena 2012 ideoin valmentajafoorumisarjan valmennuskeskusvalmentajillemme, jossa mm. oli luennoitsijoina Kari Ylianttila, Mika Kojonkoski, tohtori Mikko Virmavirta, professori Lauri Kettunen jne. Puhuimme fysiikan, tekniikan ja taidon perusedellytyksistä ja faktoista mäkihypyssä valmennuskeskusvalmentajillemme. Foorumeita pidettiin kaiken kaikkiaan 3 kpl.

Tietoa on pyritty jakamaan ja valmentajafoorumisarjaa tullaan jatkamaan.  

Mutta, että totuus ei hämärtyisi niin Matti Nykäsen mc maailmanennätysten voittoa jahtaavan nuoren Gregor Schlierenzauerinkin polvia on koeteltu jo kahdesti viimeisen kolmen vuoden aikana. 

http://www.redbull.com/cs/Satellite/en_INT/Article/Crash-puts-Schlierenzauer-out-of-the-running-021242937988022

Ei siis ihme, että hän on esittänyt henkilökohtaisen vetoomuksen FIS:lle koskien pukusääntömuutosta.

Jos loppujen lopuksi puhutaan onnesta tai epäonnesta niin kaikessa karuudessaan voi sanoa, että Suomen kohdalla loukkaantumiset on leikanneet terävimmän kärjen eli sattuneet juuri potentiaalisimmille urheilijoillemme, se on epäonnea.

Monen muun maan hyppääjillä on viimeisen kahden vuoden aikana tapahtunut vastaavia loukkaantumisia (Norjassa, Saksassa, Itävallassa jne.) mutta niistä ei ole uutisoitu niin vahvasti, koska kyseessä ei pääosin terävintä kärkeä, muutamaa urheilijaa lukuunottamatta.

Tiedän, että huippu-urheiluyksikön uusi johtaja Mika Kojonkoski tekee hartiavoimin töitä saadakseen laadukkaat tukipalvelut lajiryhmille kuntoon. Tämä on hieno asia. 

Konsepti varmasti syntyykin mutta viiveellä niin kuin kaikki suuremmat linjaukset. Mäkihypyllä on akuutti tarve kuitenkin heti ja ennen muuta paikallistason asiat on tärkeää ratkaista. Tästä syystä Janne Happosen case:ssa tein blogissani haasteen, aikaa kun ei ole hukattavana. Haaste on otettu hyvin ja vahvasti vastaan, siitä myöhemmin.

Yhteenvetona blogistani tai voiko tätä tosin sanoa enää blogiksikaan pituuden takia on se, että ei ole yhtä yhdistävää tekijää. Sen voin sanoa, että en usko väärään nopeusvoimaharjoitteluun, joka hajottaa kaikkien polvet (samaa nopeus – ja voimaharjoittelua on tehty iät ja ajat Suomalaisessa mäkihypyssä).

Lajinomainen fysiikkaharjoittelu on tulosten saamiseksi välttämätöntä. 

Uskon kuitenkin siihen, että kaikkien osalta mm. tukilihaksisto, polvea ympäröivät lihakset, taito - ja tasapainotaso ei ole riittävällä pohjalla (huom. koko Suomen taso). En viittaa tässä yhteenkään yksilöömme. Lisäksi välinekehitys ja säännöt on muuttaneet alastulovaihetta vieläkin vaativampaan suuntaan kuten edellä kerroin, tämä on kaikille sama.

Mäkihyppy on kovien miesten osittain extreme laji, jossa on vuosien aikana sattunut maailmanlaajuisesti paljon muutakin kuin yksittäisiä polvivammoja, Suomalaiset on selvinneet isommista vammoista vähällä, lähihistoriassakin.

Tässä perspektiiviä Nykäsen ajoista, kaikki on suhteellista lajin nykytilan vaarallisuudessa. http://www.youtube.com/watch?v=tFs7jVgUeDo

Pekka

Suomalaista lumiosaamista Sochissa

Sochin HS 106 mäen kilpailussa hypätään tänä viikonloppuna ensimmäistä kertaa maailmancupin historiassa uudella lumetusinnovaatiolla. - Suomalaista osaamista - 

Alastulorinteessä käytetty lumi on kokonaan viime talvista. Lumi varastoitiin kesän ajaksi sahanpurun / puupalasten alle ja juuri ennen kilpailuja lumi siirrettiin mäkeen.

Alamäen väristä pystyy katsojatkin päättelemään asian.

Joukkoon on jäänyt hieman puumateriaalia kun lumi on siirretty mäkeen mutta ei haitannut hyppäämistä. 

Ainut haastava asia on alamäen kunto, koska alastulorinne on pehmeä, tämä johtuu ilmanalasta, ei lumesta. Tällä hetkelläkin sataa lämmintä vettä. 

On kuitenkin melkolailla spesiaalia, että vaikka ilma ei todennäköisesti ole käynyt syksyn aikana pakkasen puolella vielä kertaakaan niin silti eilen jo hypättiin mc karsintakisat lumialastulolle. Samaa lumetustatapaa on käytetty Suomessa harjoitusmäissä mutta ei vielä koskaan maailmancup:ssa. 

Lisäksi Sochissa toimiva Suomalainen SnowTek pystyy tekemään uudella innovaatiolla lunta kelissä kuin kelissä, ulkoilmassa tai jopa sisätilassa.  

Ylämäen osalta haasteet on ratkaistu keinotekoisella jääladulla, trendi on viime vuosina yleistynyt maailmalla (Itävallan ja Saksan monissa mäissä, myös Norjassa on tällaisia latuja). Latu toimii todella hyvin. Vaikka ulkona olisi +10 lämmintä niin latu pysyy n. -10 asteisena. 

Tässä yhteydessä on mukava kertoa, että järjestelyt toimineet toistaiseksi todella hyvin, lupaavasti. Ystävällinen järjestelykomitea joukkueen attaseoineen. 

Isot uudet hotellitkin avattiin vain joukkueille, taidamme olla ensimmäiset asukkaat.

Infrassa on vielä toki paljon tekemistä mutta ensituntumalta olen vaikuttunut mihin suuntaan alue kehittyy. Tulossa varmastikin hieno talviurheilukeskus 2014.

Oman suolansa tuo mukaan mittavat turvajärjestelyt, jotka oli mäelle mennessä lentokentän turvatarkastuksen tasoiset, läpivalaisuineen jne.

Sotilaita oli mäellä useita kymmeniä.

Vähän reilun kilometrin matkaan hotellilta mäen harjalle menikin reilu tunti mutta ei haitannut kokonaisuutta yhtään, asennekysymys.

Organisaatio testaa asioita jo kohti olympialaisia. 

Kaikki on siis ihan lupaavaa mäkihypyn osalta Sochissa, komeat hyvät mäet.

Ainoa haaste juuri nyt viikonloppuna onkin se, että täällä on niin lämmin, että alamäki ei ole tästä johtuen optimaalisessa kunnossa, sekin korjaantuu varmasti kun talvikausi vuoristossa, Olympialaisten aikaan. 

Pekka