Vetävät pyörät

Mäkihyppy on ensisijaisesti fyysisiä, taidollisia (teknisiä) ja henkisiä ominaisuuksia vaativa laji mutta myös vahvasti välineurheilua, jossa välineillä saavutetaan joko kilpailukykyä tai jopa kilpailuetua. Itseluottamusta tai ei.

Maailmancupin kärkimiehet saavat itse oikeutetusti oman suorituskykynsä ja imagonsa ansiosta parhaan tuen välinevalmistajilta, näin se menee.

Markkinat, näkyvyys, suorituskyky ja imago ratkaisee. Ei tämä varmaan liene kenellekään yllätys. Parhaat urheilijat pääsevät mm. suksitalliin, jossa palvelu toimii viimeisen päälle.

Suomessa kirkkaat tähdet on hiljan lopettaneet ja vahvat nimet - uudet tulokkaat Happonen, Koivuranta ja Larinto ovat olleet loukkaantuneena.

Tämän ryhmän takana olevat “uusi sukupolvi” eivät suorituskykynsä ja menestyksen puolesta ole vielä pääosin saaneet mm. suksitallipaikkaa mutta mm. Lauri Asikainen tekee kovaa työtä sen eteen, että hänet tullaan huomaamaan suorituksiensa ansiosta ja tulevaisuudessa tallipaikka ja suksisopimus aukeaa. Asikaisen käyttämä Itävaltalainen suksitalli huomasi loppusyksystä, valmennushenkilöstön esitellessä, Laurin potentiaalin ja hän sai kilpailukyiset sukset tehtaalta.

Seuraava askel on menestyksen kautta kasvavat lisätuet. Sama kaava pätee muihinkin urheilijoihimme.

Haastavinta urheilijoillemme on juuri nyt se, että huipulle nouseva urheilija tai osittain siellä jo oleva joutuu mahdollisesti nolla sponssituloillaan etsimään rahat välineisiin, jotka MC nykyvaatimusten mukaan on kaudessa n. 1 pari kesäsuksia, n. 2 paria talvisuksia, n. 10kpl mäkipukuja kauden aikana, n. 2 paria siteitä. Yhteenlaskettu summa kyseisistä välineistä on n. 7 - 10te. Testatakin pitäisi löytääkseen optimivälineet, se on jo kokonaan eri juttu. Joku puhuu itkemisestä, joku selittämisestä, joku pelkää totuutta, joku ymmärtää, joku on realistinen.

Kaikki haluaa muutoksen.

Tähän päälle FIS CUP ja COC kilpailut, jotka muutama hetki sitten oli vielä lähes täysin omavastuulla (a 500e / kisamatka) ja MC kilpailumatkoista (n. 30 kilpailua) kotimaan matkojen osuudet kuuluvat urheilijoiden itsensä maksettavaksi (pitkämatkalaisilla n. a 200e / kisamatka). Osaa seurat pystyy tukemaan, osaa ei ollenkaan. mm. näistä syistä osittain johtuu myös tolkuton seurojen vaihtamisprosessi, “nimimerkeillä tukea etsimässä”. Tämän perässä ei meinaa pysyä.

Ihanne / tavoitetilanteessa kun kasvattajaseuran nimi säilyisi maailmancup ja arvokisatilastoihin saakka.  

Yhteenlaskettuna siis merkittävä oma panostus / kausi.

Ei ole kauaa kun joku “jeesusteli”, että eihän urheilijoilla ole edes omavastuita maailmancupissa, mitä ne ruikuttaa. Tähän ei voi muuta sanoa kuin, että nopeaan apuun Rennie..

Mielestäni vähimmäisvaatimus maajoukkuetasolla (maan edustustehtävissä) olisi kilpailukykyiset (ilmaiset) työvälineet eli sukset, puvut, siteet, monot jne. Lajiyhdistys ei tässä ole pystynyt kuitenkaan tukemaan. 
A + B + NMM urheiluvälinebudjetti on tällä kaudella 0 euroa joka tasolla. Kansallistalkoissa tämäkin asia on uuden johdon puolesta rohkeasti kuvailtu, ei pimitetty.

Paljon asiat on toki myös urheilijoiden omasta tekemisestä ja päätöksistä kiinni. Tässä tullaankin kiperään kysymykseen:

* Täysi sitoutuminen työlle eli oma panostus, oman potentiaalin maksimaalinen käyttäminen

* Killuminen asioiden ja ongelmien kanssa l. kuinka selviydyn. Tätäkään ei voi väheksyä:

joidenkin lahjakkaiden urheilijoidemme osalta ostaakseen mäki/työvälineet on ollut mentävä “siviili”töihin eli he tekevät ns. kaksivuorotyötä. Siviili – ja urheilutyötä.   

* Elämän muut arvot ottavat vallan, urheilua ei nähdäkään enää hienona mahdollisuutena, motivaatio hiipuu ja se johtaa lopettamiseen. Tämä on pitkälti seurausta “syistä”.

Mustavalkoista tässä kaikessa on se, että huippulahjakkuudet (joita tulee muutama 10:ssä vuodessa) kylläkin pääsevät huipulle onnistuneen valmennuksen ja harjoittelun seurauksena varsin nuorena ja urheilu ottaa vahvan otteen tarjoten menestystä, energiaa, tukea ja toimeentulon MUTTA

yleisin kaava (Suomessa ja yhtälailla muualla maailmassa) on kuitenkin kasvaa huippu-urheiluun pitkän järjestelmällisen työn seurauksena, vaiheittain.

Mäkihypyssä ensin kotiseurasta valmennuskeskukseen huipulle nousuvaiheessa ja sitten maajoukkueeseen.

Kilpailullisesti ensin kotimaan kirkkain taso, sitten kansainvälisiin kilpailuihin. GP 3 tasolta GP 2 tasolle ja viimein GP 1 tasolle. Jos kuitenkin GP 3 ja GP 2 tasoilla monta vuotta tuki on ohutta tai olematonta valmennuksellisesti, kilpailullisesti ja taloudellisesti niin suurella prosentilla GP 1 tasoa ainakaan menestyksellisenä ei nähdä vaikka kaikki menestymismahdollisuudet jossain toisessa ympäristössä olisi olleet.  

Tämä osoittaa kuinka haastavaa on päästä nykymenossa terävimmälle huipulle. Vielä 1900 luvun lopulla riitti kun pärjäsi (esim. PHS tai LHS) seuran mestaruuskisoissa. Jos oli top 3 seuran mestaruuskisoissa (LHS ja PHS) niin tiesi olevasi maailman huipulla.

Lahti ja Puijo (yksitellen) parhaillaan johtivat maiden välistä maailmancupia.

Sain itsekin olla näkemässä tämän ajan Puijolla ensin urheilijana sittemmin vaikuttamassa valmentajana. Puijolta oli parhaillaan 5 hyppääjää yhden kauden aikana maailmancupin palkintopallilla. Tällä hetkellä Puijolla ei ole käytännössä enää yleistä sarjaa. 

Huipulle nousu nykymäkihypyssä ei kysy siis pelkästään urheilijan fyysisiä ja teknisiä ominaisuuksia vaan ennenmuuta henkisiä ominaisuuksia, näistä ennenmuuta pitkäjänteisyyttä, pysyvää intohimoa. Kun nämä on kunnossa ollaan pitkällä. Lopuksi mäkimiehen polku kysyy tukiverkostoa: omaa perheen kautta tulevaa tukea, seuran, yhdistyksen, liiton, valmentajien ja tukijoiden kautta tulevaa mahdollistamista.

Resurssiasia on kovasti nostanut puheenaiheita ja mielipiteitä.

Asia on mahd. jakanut urheilukansan mielipiteitä kahtia ”tai kolmia”, urheilujohtajienkin.

Loppujen lopuksi useat ovat kuitenkin ainakin jollain tasolla samaa mieltä haasteista mutta asiat esitetään, joudutaan tai halutaan esittää eri tavoilla, sehän on selvä.

Negatiivisesti, positiivisesti, rakentavasti, tuhoavasti, realistisesti, pessimistisesti, optimistisesti. Meitä on moneen lähtöön, mielipiteet on tärkeitä mutta liian usein mielipiteet jakautuu oman position mukaan, ei aitojen ajatusten.

Omasta mielestäni mäkihypyn kokonaisuudessa ei olekaan kysymys todellakaan tai pelkästään talouden resursseista vaan yhtälailla valmennuksen – osaamisen – välineiden – olosuhteiden jne. resursseista. Oikea ja riittävä harjoittelu, urheilija-aines ja valmennus on ehdottomasti tärkeimmät voimavarat.

Kun kuitenkin asiaa mietin syvällisemmin niin lähes kaikki kuitenkin perustuu talouden resursseihin. Ympyrä osallaan sulkeutuu. Intohimolla, tekemisellä ja yhtenäisyydellä päästään hienosti puoliväliin vastaan mutta jonkun pitää tulla toiselta puolelta vastaan.

Tässä ja monessa mielessä Jukka – Pekka Vuori on uskaltanut pitää rohkeasti valitsemansa linjan.

Se mitä hän on kertonut mäkihypyn tilasta on täysin totta, se on realistinen kuvaus. Vaakakuppi rupeaa kallistumaan suuntaan tai toiseen, muutos tai ei muutosta.

Potentiaalia on kumpaankin suuntaan. En halua uskoa mäkihypyn kuolevan vaan ottavan niskalenkin mutta sen uskallan sanoa, että turaamiseen ei ole aikaa.  

Tekijöiden eli urheilijoiden ja valmentajien on uskottava hetkeen, laitettava itsensä likoon.

Johdon on tehtävä kaikki voitava urheilun mahdollistamiseksi.

Näillä suunta voi kääntyä, olla oikea mutta sisukaan ei ratkaise kaikkea.

Otsikkoon viitaten viime talvena kun pyysimme saada liukkaille alppiteille vanhojen kuluneiden renkaiden tilalle uudet renkaat niin vastaus kuului: ”vain vetäviin pyöriin”.

Niitäkin etsittiin Haaparannasta.

Sladissa mennään mutta pääasia, että yleisö viihtyy.

Niin ja Joulu on ovella ja upeat kelit ulkona. Mitähän sitä voisi Joululta ja uudelta vuodelta toivoa ?

Kärsivällisyyttä kaikille ja akkujen latausta lähimmäisten parissa.

Hyvää ja rauhallista Joulua

Jatkuu ensi numerossa: ”huikeat voimavarat”