Puun ja kuoren välissä

Top 3

* Mainossopimusten arvo määräytyy monen asian mukaan, pääasiassa imagon

ja payback arvon mukaan. Yritykset laskevat nykypäivänä tarkkaan (huippu-urheiluun) sijoitetulle rahalle vastineen eli saadun hyödyn / näkyvyyden (payback arvon).

Muitakin arvoja toki on kuten imagollinen tukeminen, pitkäjänteinen panostaminen, lahjoittaminen jne.

* Lajien välinen ”kilpailu” TV ajasta ja medianäkyvyydestä on isoa.

Ei ole itsestäänselvyys, että perinteiset lajimme pysyvät tulevaisuudessa TV lähetyksissä ykkösinä uusien mediaseksikkäiden lajien tulemisessa ja niiden menestyessä.

* Maksullisille kanaville siirtyminen vaikeuttaa markkinointia (mm. sopimusten payback arvo), koska näkyvyys ja katsojaluvut pienentyvät, myös katsojakunta muuttuu.

Toisaalta on katsottava näiltä uhkakuvilta asiaa myös niinkin, että hyvä ja kiinnostava, näkyvä tuote (laji) lisää maksullisten kanavakorttien ostamista esim. MTV 3:lta. Kasvaneen kysynnän myötä kanavat luovat yhä monipuolisempia ja parempia lähetyksiä katsojille. Tämä taas entisestään lisää kiinnostavuutta, sisällön kasvamisen myötä ja lajikin voi hyvin onnistuessaan saada synergiaetuja yhteistyöstä. Eli tietynlainen siirtymävaihe varmaankin menossa.

Vaikka mäkiviikolla tehtiin ratkaisuja niin suuressa kuvassa mäkihypyn olisi edettävä rohkeasti täysillä Quata määrillä (maakiintiö) sekä maailmancupissa, että continental cupissa, optimillaan myös fis cupissa vaikka aluksi näissä vähän kyntäisikin. Olemmehan ajautuneet tähän tilaan pitkälti juuri sen takia, että kilpailusarjoja ei ole kierretty ja urheilijoiden motivaatio on loppunut, oman tason mittariksi on jäänyt seurataso. B maajoukkuetoiminta ja COC kiertäminen lopetettiin v. 2007. FIS CUP on ollut käytännössä koko ajan nollabudjetilla.

Suomen pitäisi kasvattaa kiintiöpaikkoja kansainvälisissä kilpailusarjoissa, ei päinvastoin.

Pienenevät kiintiöpaikat vievät lajia ja kehitystä täysin väärään suuntaan.

Jo pelkästään yksittäiset huippu-urheilijat saavat yhä pienempää tukea henkilöstöltä, koska urheilijakiintiömäärien pienentyessä myös tukihenkilöiden määrä esim. huippuyksilöille on merkittävästi pienentynyt.

Kun muutenkaan nuorten maajoukkueella ei ole edes osa-aikaista valmentajaa, B maajoukkueella on vain kilpailukauden (talvi) valmentaja. A maajoukkueen kakkosvalmentaja on samalla Eestin päävalmentaja ja harjoituskaudella ei ole fysioterapeuttia. Kohtuullisen suuria kompromisseja. 

  

Yhtälailla kun kesä (harjoituskausi) on harjoiteltu niin talvet pitäisi kilpailla.

Näin se menee ihan jokaisessa maassa. Ei niin kuin monille lahjakkaille urheilijoille on käynyt kun maailmancupin alapuolella oleviin FIS cup ja COC (ns. GP 2 ja GP 3 taso) tasoihin ei ole panostettu.

Kesä harjoitellaan, talvi harjoitellaan, kesä harjoitellaan ja talvi harjoitellaan, välissä muutama kotimaan kilpailu. Monen vuoden ajan, jos urheilija jäi mm. vuosina 2007 – 2010 maailmancupista ulkopuolelle ja kun COC:a ei kierretty niin valitettava tosiasia on se, että motivaatio petti monella. Lopettamisilta ei vältytty. Suomalainen mäkihyppy on menettänyt useita lahjakkuuksia (jopa nuorten MM kultamitalisteja) 2000 luvun aikana mm. edellä mainituista syistä.

Lauri Asikainen on toisaalta uusi hyvä esimerkki siitä kun miehelle annettiin mahdollisuus muutamaan maajoukkueleiriin, kilpailemiseen COC ja MC tasoilla sekä urheilijaan on uskottu niin kehitys on ollut huikeata. Laurin asenne ja vastaanottavaisuus sekä määrätietoisuus on mahdollistaneet kehityksen. Puoli vuotta sitten Laurilla ei ollut MC edustusoikeutta eli ei yhtään COC pistettä ja nyt ollaan jo kolkuttelemassa MC top 15 tasoa. Laurin osalta voi lisäksi sanoa, että yhdistetyn maailmancup on toiminut kv. kilpailukokemuksina eli nollasta ei ole tarvinnut lähteä kuten monen muun mm. Mika Kulmalan osalta. 

Parhaimmillaan huippuryhmän takana olisi voinut kasvaa 2000 luvun aikana kymmenen Laurin kaltaista hyvää ja potentiaalista urheilijaa, jotka toinen toistaan eteenpäin vieden olisivat tulleet MC huipulle 2010 luvulla.

Moni on väläytellyt ajatusta, että nyt pitäisi jättää maailmancup väliin ja nostettaisiin uusi

aalto huipulle continental cupin kautta.

Se onkin urheilullisessa mielessä sinänsä ihan noteerattava ajatus.

Menestyminen omaa tasoa vastaavissa sarjoissa nostaa itseluottamusta ja sen jälkeen on tukevampi pohja siirtyä seuraavalle tasolle (kotimaan kisat -> fis cup -> coc –> mc).

Optimissaan oman tason kilpailuissa opitaankin juuri voittamaan. Siitähän on kysymys ja sitä tavoitellaan.   

Kun katsotte yllä olevaa TOP 3 listaa niin asiassa voi miettiä realismia eli että jättäisimmekö nyt MC kiertueen väliin vaikka kuukaudeksi tai kahdeksi tai pitäisimme maailmancupista vaikka välikauden. Seurannaisvaikutukset ?

Lisäksi kiintiöpaikkojen pienentyminen entisestään pienentää mahdollisuuksia tulevaisuudessa.

On kova työ hankkia menetetyt kiintiöpaikat takaisin.

Maailmancup ryhmä rahoittaa lähes koko mäkihypyn lajiyhdistyksen/lajiliiton toiminnan; mainos – ja sponsorituotoilla, jotka perustuvat pitkälti payback arvoon. Sittemmin kansallistalkoot on ihan oma lukunsa.  

Mielenkiintoista on myös maksuperusteet kilpailusarjoissa, joka on osallaan ajanut tukalassa taloustilanteessa Suomen vaikeisiin päätöksiin 2000 luvun puolivälin jälkeen. Priorisointi meni jossain vaiheessa kokonaan MC tasolle (tosin A maajoukkueen toimintaakin on vuosi vuodelta ajettu pakon edessä alas, tälle ja jo viime kaudellekin radikaalisti), näin ollen jälkikasvua ei ole tullut. Nykyään panostus on jakaantunut A ja B kesken, niukasti kummallekin tason vaatimusten mukaan, myös Nuorten MM tasolle on pyritty antamaan edes pientä tukea.

Kilpailuorganisaation korvaukset FIS sääntöjen mukaan

Maailmancup

* Travel money korvaus FIS Quatan (maksukiintiö) mukaan (esim. Keski-Eurooppaan 400 CHF / hlö)

* Majoitus täysihoidolla ilmaiseksi Quatan mukaan

Continentalcup

* Majoitus täysihoidolla ilmaiseksi Quatan mukaan

FIS cup

* Ei korvauksia kisajärjestäjiltä

Eli kallein sarja on ”junioreiden” FIS cup, toiseksi kallein sarja on COC ja johtuen maksuperusteista suurimman korvauksen saa maailmancupissa. Toisaalta maailmancuptoiminta vaatimuksiltaan on kovinta ja kokonaiskulut on siellä suurimmat mutta urheilijoiden osalta korvausasiat menee näin.

Asiaan on myös selvä peruste: kilpailuorganisaatiot saavat maailmancupin kisoista TV tuottoja, pääsylipputuottoja ja oheismyyntituottoa. Tästä on helpompi maksaa joukkueille travel money ja hotellikorvaukset. FIS ja COC tasoilla ei ole vastaavaa tuottoa.

Huomioitavaa on, että kilpailuorganisaatiot siis maksavat Quata korvaukset joukkueille,

ei FIS (kansainvälinen hiihtoliitto). mm. Mäkiviikon ja Puolan turneen kuudelta eri kisapaikkakunnalta Suomen joukkue sai travel money:t mutta käytännössä maksoimme vain yhdet lennot, joten tämän turneen (3 viikkoa) kilpailutoiminta oli jopa taloudellisesti kannattavaa. 

Olen itse kulkenut Ranskassa (2006 – 2010) ollessani tien urheilijoiden kanssa suoraan maailmancupin kautta vaikka lähtötilanteessa koko maassa ei ollut käytännössä yhtään MC tason urheilijaa. Koko joukkueella oli alle kolmekymmentä mc pistettä koko kaudelta 2005 - 2006.

Kaudella 2007 – 2008 jo n. 500 pistettä.  

Koko maassa oli vain 3 yleisen sarjan urheilijaa. Tehtäväni olikin huolehtia tämän ryhmän progressiivisesta kehityksestä ja henkilökohtaisesta valmennuksesta, jotta mm. 15 vuotiaat lahjakkaat junnut saisivat idoleita ja näkisivät yh:n (jolla vahvat menestysperinteet Ranskassa) ohella myös mäkihypyn mahdollisuudeksi. Step by step urheilijat (3 hlöä) kasvoivat kovalla harjoittelulla ja maailmancupissa niin, että paras urheilija Emmanuel Chedal pääsi maailmancupissa palkintopallille saakka (3). David Lazzaroni oli parhaimmillaan 5. maailmancupissa ja Vincent Descombes 12. Tämän ei monenkaan mielestä pitänyt olla mahdollista.

Haastava mutta mahdollinen reitti siis tämäkin. Tämä tapahtui vielä maassa, jossa ei ollut vahvoja lajiperinteitä eli lajin itsetuntoa mutta vastaavasti urheilijoilla ja joukkueella oli hyvä työrauha, harjoitteluolosuhteet ja erinomainen yhtenäisyys – linja, maajoukkue vastasi 100%:sti urheilijoiden valmennuksesta vuoden ympäri, - vastuu valmennuksesta vastuu tuloksista -. Kasvanut menestys nosti itseluottamusta ja panostusta lajiin koko neljän vuoden ajan, lopuksi kaikki kolme olivat viimeiset kaksi vuotta täysammattilaisia eli palkallisia ilmavoimien, rajavartioston ja yksi alueen (Rhone Alps) kautta.

Helpoin reitti tai voisiko sanoa normaali reitti on siis oppia ensin menestymään ja sitten nostaa rimaa, toinen haastavampi reitti on siis kasvaa MC vaatimuksien mukaisesti eli nähdä, kokea, parantaa tekemistä ja kehittyä. Jokainen maailmancup:n piste on 100 CHF, sekin on oikeasti hyvä kannuste urheilijoille.

Jos urheilija sijoittuu kauden 30:ssä maailmancupin kilpailussa esim. 30 kertaa sijalle n. 20 niin ansiot on 30 kilpailua * n. 10 MC pistettä * 100 CHF = 30 000 CHF.

Se on jo hyvä palkka kaudesta ja tehdystä työstä. Motivoi varmasti kohti seuraavaa kautta.

Samalla MC pisteet nostaa maan urheilija – ja valmentajakiintiöpaikan maailmancupissa

(jo n. 70 mc pistettä riittää kahteen ilmaiseen paikkaan).

Tämä taas edelleen tarjoaa hyötyä medialle, sponsoreille, urheilijalle, joukkueelle ja lajiliitolle.

win – win – win – win – win.

Juuri tällä hetkellä kaikki uudet yrittäjät teilataan heti. Jos meillä olisi yksi menestyjä niin huipulle nousevat urheililjat saisivat erilaisen henkisen tilanteen. Pitkään mentiin Puolassakin vain Malyszin menestyksellä mutta n. 6 vuoden aikana kasvatettiin taustalla kovan hype:n ja vahvistuneen talouden aikana uusi sukupolvi, joka Malyszin väistyessä syrjään juuri valmistui. Suomessa Ahosen huikean menestyksen taustalla olisi keretty tehdä kaksikin upeaa sukupolvea mutta eipä tehty.  

Paljon on herättänyt Puolan maailmancup spekulaatioita, mm. miksi Suomi edes osallistui joukkuemäkeen ?

* FIS ehdottomasti toivoo, että Suomi osallistuu joukkuemäkiin

* Katso Top 3 lista yllä

* Puolan joukkueessa hyppäsi urheilija, joka ei koskaan urallaan ole ennen tätä talvea ollut maajoukkue – tai MC toiminnassa. Nuori nuorten MM kilpailuihin valmistautuva urheilija. Tänä talvena maailmancupiin noussut urheilija sekä huippukuntoaan etsivä kaksi vakavaa vammaa ja leikkausta läpikäynyt soturi.  

* Mäkiviikon ja Puolan COC:n yhdistäminen Puolan MC kisaan, kustannustehokasta.

Menneisyyden tekemättömyyksistä maksetaan juuri nyt. Löytyisipä Suomalaisista asenteistamme tosi urheilullista mieltä, joka rakentaa eikä tämän hetkisen menestymättömyyden voivottelua, synkistelyä, syyttelyä ja jatkuvaa korostettua esilläpitoa.  

Miniblogi, maxiasiaa

Janne Ahonen tekee paluun.

Ville Larinto taistelee löytääkseen huippukuntonsa. 

Anssi Koivuranta on palaamassa maailmancupiin. 

Janne Happonen no give up.

Lauri Asikainen tekee työtä nöyränä ja omistautuneena kohti tulevaisuutta.

Ketkä seuraa perässä ?

Mäkihyppy on kriisissä, sitä ei voi väheksyä.

Toimintamahdollisuudet on viime vuosina ajettu alas.

Mitä enempää voi tehdä kuin, että: 

- Uusi fresh puheenjohtaja heittää itsensä peliin. Lajin pelastamiseksi kansallistalkoot partnereineen. 

- Hiihtoliitto katsoo perinteiden perään. 

- Urheilijat itsenäisesti haastavat itseään kovien päätösten edessä.

- Valmennus katsoo eteenpäin raparallissa, jossa pyyhkijät on kovilla.

Mitä tarvitsemme ? Aikaa.

Suomella on kasassa upea potentiaali mutta rikkonaisin soturijoukkio ikinä mäkihypyn historiassa.

Mikä lopuksi ratkaisee ? Onni. 

Tällä teamilla työn teon puutteesta tai omistautumattomuudesta lajille onnistuminen ei tule olemaan kiinni.  

Mitä toivon ? Toimintamahdollisuudet.

Valmentajat saavat keskittyä valmentamiseen ja organisaatio luo puitteet toiminnalle.

Haasteita on enemmän kuin millään joukkueella mutta asenne merkitsee. 

Urheilijoillemme siitä high five. 

Nöyränä, ei nöyristellen. Katse eteenpäin 

Huikeat voimavarat

Mäkihypyssä on Suomessa edelleen valtavasti voimavaroja ja osaamista, olosuhteitakin.

Jos saisimme koottua kaikki voimavarat kasaan ja päivitettyä olosuhteita niin pitkässä juoksussa

monen kilpailijamaamme puntti tutisisi, että sieltäkö ne Suomalaiset perhanat taas tulee. 

Lähes kaikille maille on tyypillistä aaltoliike, mm. Saksa ennen todellista uutta panostamista lajin tulevaisuuteen ja upeaa uutta systeemiä oli Hannawald:n ja Schmitt:n jälkeen aallonpohjassa.

Muutama nimi mainitakseni pitkän linjan ex. mäkihypyn päävalmentajistamme:

Janne Väätäinen, Tommi Nikunen, Mika Kojonkoski, Kari Pätäri, Hannu Lepistö, Kari Ylianttila.

Tutkijoista ”mäkihyppytohtori” Mikko Virmavirta ja Juha Kivekäs aerodynamiikan asiantuntija, jotka ovat tehneet suuren osan kansainvälisesti julkaistuista mäkihyppyä koskettavista tutkimuksista ja joihin sekä 1900 luvulla toimineiden mm. Matti Pullin, (Paavo Komin) ja myöh. Mika Kojonkosken ajatuksiin on rakennettu paljon Suomalaista mäkihyppyosaamista. Myöhemmin erittäin merkityksellisenä mukana on ollut Professori Lauri Kettunen innovaatioineen ja joukkueen tukitoimineen.

Jos asiat olisivat edenneet oikein niin voisiko kuvitella upeampaa tilannetta, jossa kaikki edellä mainitut henkilöt olisi rekrytoitu Suomalaiseen mäkihyppyyn, edes osittain mukaan nykyisten seura – valmennuskeskus – ja maajoukkuetasojen tueksi / rinnalle. Nostamaan jälkikasvua.

MUTTA kenellekään huippuammattilaiselle ei ole pystytty tarjoamaan töitä lajin parista ei seura tai valmennuskeskustasolla.

Joku sai seurakoordinaattorin mahdollisuuden, sekin tärkeä positio lopetettiin sitten kokonaan.   

Joku on edelleen ”osittain mukana”, suurinta osaa ei pystytä käyttämään, joku voi olla jopa katkeroitunut, ei ihme.

On hyvin todennäköistä, että kaikki edellä mainitut henkilöt ovat tehneet ainakin osaksi asioita rakkaudesta lajiin ja siksi ei ole vaikea kuvitella, että tilanne voisi olla lähes samankaltainen kuin jääkiekossa, jossa Jari Kurria myöten lajin suurnimet ja monet huippuammattilaiset ja hyvät tyypit on rekrytoitu lajin pariin hienoihin luotuihin positioihin niin seura - kuin maajoukkuetasoillekin.

Mäkihypyssäkin tilaa olisi seuratyöhön, valmennuskeskuksiimme, maajoukkueisiin (4 tasoa). ”juniorityöhön - huipulle nousuvaiheeseen – huipulla olovaiheeseen”. Seurakoordinaattoriksi, lajipäälliköksi, hallitustyöhön, tutkimukseen, lajin tulevaisuuden kehittämiseen jne. nykyisten tekijöiden rinnalle ja tueksi. 

Tärkeää olisi saada laajalla rintamalla kokemukset ja näkemykset kiertoon.

Ei voi olla sattumaa, että samaan aikaan seitsemän eri maan lippua kannatteli vielä muutama vuosi sitten menestyksekkäästi Suomalainen valmentaja. mm. Juuri nämä kyseiset maat ovat tänä päivänä omaksuneet huippuunsa viritetyn fysiikkaharjoittelun.  

Lisäksi menestyneet urheilijat kuten, Janne Ahonen, Toni Nieminen, Matti Hautamäki jne jne.

olisi pitänyt tai pitäisi saada jatkossa lajimme pariin yhtälailla edellä mainittuihin tehtäviin tai vaikkapa hyödynnettäisiin heitä ja heidän imagoaan uusien junioreiden rekrytoinnissa. Jos jotain on jo tehty niin yhä vahvemmin.

Jotain on ollut todella pahasti vialla, että asiat on kehittyneet suuntaan, jossa mm. kerran ulkomailla valmentaneena, ei koskaan enää takaisin lajiyhdistyksen organisaatioon.

Ulkomailla menestyksellisesti toimineet valmentajathan voisivat olla osallaan lajimme kulmakivet kokemuksineen, kaikki he ovat nähneet menestymisen ja kansainvälisen tason vaatimukset. Aivoviennistä päästäisiinkin aivotuontiin. Joskus pitkän aikaa sitten viimeksi Suomessa toimiessani (1997 – 2002) olen kuullut organisaation sisällä sanottavan, että jos valmentaja lähtee ulkomaille ei takaisin ole tulemista. Jonkun kerran on myös päävalmentajan pestistä lähdetty ovet paukkuen, no tämä ei ole tietysti urheilumaailmassa sensaatiomaista..

mm. Japanissa ja Itävallassa ansioituneet ja lajikokeneet pätevät henkilöt nousevat lajin johtotehtäviin. Menestyneet urheilijat saavat mahdollisuuden kouluttautua lajin pariin. mm. Japanissa on häkellyttävää millä prosentilla entiset huippu-urheilijat on tulleet yritysjoukkueiden päävalmentajiksi, maajoukkueeseen tai managereiksi:

Harada, Kasai, Okabe, Funaki, Higashi, Saitoh, Miyahira jne.

Japanissa on noin 10 yritysjoukkuetta (ammattitallia), joissa kaikissa hyppää keskimäärin 4 – 10 ammattihyppääjää. Seurat ja maajoukkuetoiminta päälle.

Olympiatalvena vaikutukset on näkyneet positiivisesti jopa yrityksien pörssikursseissa eli ei ihan lapsen kengissä tämä toiminta. Siitä joskus enemmän..

Heinäkuussa 2012 keskellä kovinta MM harjoituskautta vuosi ennen Olympiakautta Suomessa / koko maassa oli päävalmentaja mukaan lukien yhteensä 3 päätoimista valmentajaa.

(maajoukkueissa 1, Lahdessa 1 ja Rovaniemellä 1).

Mäkiseuroja on n. 50, valmennuskeskuksia 4 ja maajoukkuetasoja 4 (A, B, NMM ja Lidl ryhmät).

Tälle kaudelle saimme maajoukkuevalmennuksen loppujen lopuksi (kilpailukaudeksi) kasaan niin, että Viron päävalmentaja hienon motivaationsa avustamana toimii samalla Suomen toisena valmentajana.

Joku puhuu itkemisestä tai selittämisestä, joku toinen suhteellistamisesta, joku realismista. Miten vaadit seuroja tai valmennuskeskuksia tuottamaan, jos valmennusta / valmennusvastuuhenkilöitä ei ole tai varsinkaan joka tasolla. Tai miten maajoukkue eli pyramidin kärki (pääosin vastuussa kilpailutoiminnasta), joka on täysin riippuvainen alemmista tasoista voi tällä mallilla suoraan tehdä menestystä.

Summa summarum: Seuratyö on rapautunut, jälkikasvu on jäänyt hoitamatta, parhaat mahdolliset valmentajat on kommentoimassa ja kritisoimassa, maajoukkueella ei ole varaa tehdä leirejä ja vaikuttaa, urheilijat on olleet toipilaana ja kestomenestyjät lopettaneet.

Huolimatta tukalasta tilanteesta uusia kehitysasioita on saatu aikaan: viime syksynä ideoin valmentajafoorumisarjan, jota kolmen läpikäydyn kerran jälkeen tullaan jatkamaan urheilijoiden henk.koht. valmentajille ja valmennuskeskusvalmentajille (kommunikaatiota, luentoja: tietoa ja faktaa asiantuntijoiden kertoessa). Myös yhteisleiritystä nuorten MM, B maajoukkueen ja A maajoukkueen välillä kotimaassa jatketaan, kokemus oli hyvää ja yhtenäistävää mm. valmennuskeskusvalmentajien ollessa myös leireillä mukana.

Ehkä juuri nämä edellä mainitut asiat tekivät Suomen mäkihistorian vaikeimman kauden aikana yhtenäisyyden tunnetta ja linjaa mäkikenttään, joka on näkynyt tekemisessä ja hengessä.

Nyt ei ole edelleenkään aika rakoilla ja säikähtää jokaisesta risahduksesta.

mm. Media pitää lajiamme yllä vaikka jutut ovat laidasta laitaan.

Se kertoo osallaan siitä, että laji on edelleen kiinnostava ja meillä on oma hyvä mahdollisuutemme suuressa kuvassa. 

Niin ja tekniikasta. Suurin osa Suomalaisista yrittää 2010 luvulla 1900 luvun tekniikalla, pylly edellä ja yläroppa alhaalla rajallisella fysiikalla (liikkuvuus ja voima-arvot) aikakautena, jolloin ponnistusliikeen hip extension on name of the game.

Siitä myöhemmin lisää. Varmasti tulee jakamaan mielipiteitä mutta maailmancupin top 10 urheilijoiden keulatekniikan videointi ja niiden katsominen kertoo enemmän kuin allekirjoittaneen tarvitsee lisätä lyöntimerkkien määrää. Lähes tällä tekniikalla Matti Hautamäki otti 13 arvokisamitalia. Bardalin keulatekniikka oli kevään 2012 valmentajafoorumissa ainoa videokuva, jonka näytin.

Tämän päivän mäkihypyssä myös ilmalennon optimointi on erittäin tärkeää. Lantio ylhäällä ja sukset minimikanttikulmalla (materiaalin eli suksien ja mäkipukujen maksimipinta-alalla) ja vieläpä niin kuin Juha Kivekäs tutki tuulitunnelissa kaksi vuotta sitten, optimi ei olekaan H tyyli vaan V tyyli minimi kanttikulmalla.

ks. Anders Jacobsen, urheilija, joka piti välivuoden ja päätti opetella uuden tekniikan. Hän kuuluu tämän tehtyään suuresti arvostamiini urheilijoihin, jotka ovat pystyneet mukautumaan lajin vaatimuksiin ja sääntömuutoksiin ihan niin kuin mm. Jens Weissflog ja Noriaki Kasai. 

Onnea Andersille hienoon mäkiviikon kamppailuun Schlieriä vastaan. 
JA Anne Kyllöselle upeasta noususta lajin huipulle !!

"Kokemukset kiertoon". Voisiko hienompaa ajatusta olla esim. että Kari Ylianttila toimisi Kuopion valmennuskeskuksen valmennuksen johtajana.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille !

Jatkuu ensi numerossa: "puun ja kuoren välissä"