Viereinen kuva MTV3 24.11.2010 (kuvan lähde tästä>>)
Haluan tuoda 10.3.2026 julkaistuun Ylen juttuun ”miksi Suomen mäkimehet menestyvät nyt” (Ylen juttuun tästä>>) lisämausteita.
Sillä tavalla on perspektiiviä asiaan, että viimeisin kaksoisvoitto (Larinto & Hautamäki) syntyi kaudella 2010-2011 kun olin Suomen päävalmentajana. Kausi oli huippumenestyksen lisäksi myös varsin epäonninen, kun kärkihyppääjistä Ville Larinto (MC osakilpailun voittaja) ja Janne Happonen (SE 240m hyppääjä) loukkaantuivat mäkihyppääjälle kohtalokkaan vaikeasti. Ristisidevammat veivät mahdollisuuden maiden välisen kilpailun top 3 taistelusta, jossa oltiin mäkiviikolle mentäessä. Kummatkin loukkaantumiset pitkien loistohyppyjen seurauksena. Larinto olisi 1.1.2011 uuden vuoden mc kilpailussa voittanut kilpailun vaikka tasajalka-alastulolla, mutta voitonnälkäisenä teki telemarkit pitkään korkealta tippuneeseen umpijäiseen rinteeseen ja ristisiteet menivät poikki.
Toisaalta viimeisillä kausillani entiset yhdistetyn miehet Lauri Asikainen ja Anssi Koivuranta, pitivät Suomen mäkilippua yllä. Tuohon aikaan ei ollut mäkihypyssä riittävää syöttöä alhaalta ylöspäin, eikä ollut valmiita urheilijoita paikkaamaan loukkaantuneita ja lopettaneita kärkiurheilijoita. Näin entisistä yhdistetyn urheilijoista tuli kärkihyppääjiä. Koivurannan vahvalla kaudella 2013-2014 (8 kertaa top 10 sijoitus mc osakilpailuissa) syntyi hänelle myös mc kisan osakilpailuvoitto. Koivuranta on historian ensimmäinen yhdistetyn ja mäkihypyn mc osakilpailuvoittaja. Tuulikompensaatiopisteet oli jo tuolloin käytössä, jos joku vähättelee Koivurannan suoritusta yhden kierroksen kilpailussa. Ulkomailla tämä noteerattiin huikeana historiallisena onnistumisena ja voittona. Mutta siis allekirjoittaneella on näkemystä Suomen mäkihypyn menestyksestä että menestymättömyydestä ja syistä kumpaankin, hyvinkin lyhyen ajanjakson välillä 2010 luvun alussa.
Ensinnäkin olen ollut todella iloinen nähdessäni tällä kaudella Suomalaisten väläytyksiä mc kisoissa. Ylen jutussa on mainittuna kiristynyt välinekontrolli ja on helppo yhtyä sen tasoittaneen maiden välisiä mittasuhteita pukujen osalta. Lisäksi Suomella on hyvä pukujen tekijä Janne Happonen, joka on tärkeä asia yksilöllisiä mäkipukuja tehtäessä.
Mitä sitten tulee jatkuvaan päävalmentajien vaihteluun, mikä mäkihypyssä on vallinnut viimeiset yli 10 vuotta, kun aina on haettu kasvojen pesua tai jopa syntipukkia menestymättömyyteen. Se ei ole kyllä johtanut mihinkään. On kaivettu riviin entisiä Suomen huippuvalmentajia, yliopistotutkinnon omaavia valmentajia, ulkomailla meritoituneita valmentajia, jne. tulosten pysyessä yhtä laihoina tai jopa alaspäin viettävänä. Pidetty asiantuntijapalavereita keväisin jne. Yhdistetyn puolella on vallinnut jo 20 vuotta rauhaisampi rakentamisen kulttuuri. Petter Kukkosen pitkän ansiokkaan urakan jälkeen Antti Kuisma hyvänä
jatkumona.
Lahden maailmancupissa valmentajalavalla seisoi mäkikisojen aikana kolme nuorta suomalaismiestä tuuletellen ja samaan aikaan urheilijat olivat hämmästyttävän vapautuneen oloisia haastatteluissaan ja tekemisessään. Kun urheilijasta näkee ja aistii, että hän on vapautunut on odotettavissa hyvää. Tuota, jos mitä olen odottanut näkeväni. Tätä en lähde spekuloimaan enempää, koska en ole ollut toiminnassa mukana, jotta varmaksi tietäisin mistä kaikista asioista johtuu urheilijoiden silmiinpistävä vapautuminen. Se voi osallaan johtua siitä, että usko omiin kykyihin on parantunut ja luottamus välineisiin on kasvanut mutta myös tiimin sisäinen henki on tärkeä ja että on hyvä ”kilpakumppani/kirittäjä” rinnalla (esim. Herola&Hirvonen, Korhonen&Hirvonen, Kytösaho&Aalto). Näin oli aikoinaan parhaalla kaudellani myös Larinto&Hautamäki. Ja sitten muut nostavat tasoa taustalla. Ainahan kärki saa leveämpikin olla, kunhan ei yhden kortin varassa olla kokonaan. Se muodostuu helposti taakaksi urheilijalle.
Mutta entäpä onko jokin yksittäinen merkittävä asia kun Ilkka Herola nousee kolmekymppisenä suurmäen ja lentomäen spesialistiksi?
Ja Kytösaho vetää kilpailun pisimmän hypyn Lahden maailmancupissa ja yhdessä hienosti hypänneen Aallon kanssa nousevat 12 vuoteen ensimmäisen kerran podiumille.
Täytyy olla ja Kyllä on. Suomalaisten ’lentovaiheet’ ovat kehittyneet paljon. Kun mäkipuvut ovat pienentyneet pinta-alaltaan ja ovat lähes tasavertaisia keskenään, niin jostain on pitänyt etsiä lisää kantopinta-alaa lentovaiheeseen ja se on nimenomaan suksista ja kehosta ml. kädet. Katsokaa Herolan ja Kytösahon suksien kanttikulmaa!. Suksien kanttikulma on aivan minimissään nykyään eli sukset ovat lentovaiheessa lappeeltaan ja kanto on absolute huipussaan. Samalla verratkaapa tätä asiaa aikaisempiin kausiin esim. viimeisten vuosien tai viimeisen 10 vuoden aikana. Oma kantani yleisellä tasolla on, että tässä on suurin yksittäinen syy miksi menestystä on alkanut tulemaan kasvavasti. Asiaan liittyy yksilöllisesti urheilijan lentämisen tekniikka yhdistettynä välineisiin. Suomella on takuulla ollut tällä kaudella myös erinomainen teknikko. Pelkkien nilkkojen avulla ei suksia saada kantamaan optimaalisesti tai ainakin se on erittäin teknillistä, osin haasteellista ja haavoittuvaakin.
Teknikko oli myös kaudella 2010-2011 teamissani, jolloin yhteensä 5 eri urheilijaa oli top 6 maailmancupin osakilpailuissa ja mc osakilpailun kaksoisvoitto parhaana saldona.
Perustan näkemykseni lentovaiheesta siihen, että sain määrärahat kaudella 2010 - 2011 teettää suksen kanttikulman +- merkityksen Otaniemen tuulitunnelissa, aerodynamiikan spesialistilla Juha Kivekkäällä. Tulos oli yhtä häkellyttävä kuin olin ajatellutkin. 10 asteen suksen kanttikulman pienentäminen merkitsee K120 mäessa 5 lisämetriä eli kahdella hypyllä 10 lisämetriä!!. Tästä asti minulle on ollut faktoin selvää tämä asia. Toki tätä harjoitimme jo aiemmassa maajoukkueessani Ranskassa tekniikalla ja Vancouverin Olympialaisissa 2010 koko mäkimaailma sai ihmeteltävää kun Simon Amman hyppäsi käyrillä takatapeilla (siteiden takaosa), jotka käänsivät suksea enemmän lappeelleen eli pienensivät suksien kanttikulmaa ilmalennossa maksimoiden suksien kantopinta-alaa. Ammann voitti kaksi Olympiakultaa Vancouverista. Väline-edun lisäksi syntyi henkinen etu kovassa kilpailussa.
Sain Ammanin Itävaltalaisen teknikon Suomen joukkueeseen 2010-2011 kaudelle Vancouverin Olympialaisten jälkeen. Mutta valitettavasti vain vuodeksi kun maajoukkueen budjettia leikattiin rajusti. Oli kuitenkin selvää, että joukkueessa oli kaudella 10-11 jatkuvasti kehittyvä välineiden optimoinnin kulttuuri kovan harjoittelun rinnalla.
Eritoten kun pukuja on pienennetty vuosien varrella, niin suksien pinta-alan merkitys on noussut samaa vauhtia. On myös tukku urheilijoita, jotka hyppäävät lyhennetyllä suksella, jolloin he voivat hyötyä sääntöjen mukaan alemmasta kehonpainosta (1kg = n. 2m). Samalla kun lyhennetyt sukset ovat ilmalennossa helpommin hallittavissa täysin lappeeltaan/flattina/minimikanttikulmalla, niin myös kanto on huipussaan (10 asteen muutos = n. 5 metriä).
On siis kaksi täysin eri asiaa auraako suksilla (sukset kantillaan) ilmalennossa vai onko pinta-ala maksimaalinen, suksien minimi kanttikulmalla. Ero on todella merkittävä, hypyn pituuteen ja tuloksiin suoraan korreloiva.
Onnittelut lähetänkin tässä myös kärkiurheilijoiden ’hiljaisille’ taustajoukoille ml. teknikoille erinomaisen hyvästä työstä. Työ on tehtävä tiiminä parhaan tuloksen saavuttamiseksi teknikko - urheilija - valmennus. Taustalla on urheilijoilla maajoukkuevalmentajat ja henkilökohtaiset valmentajat.
Harjoittelun niin fyysisen kuin teknisen sekä toistomäärien on oltava luonnollisesti kunnossa ja huipussaan mutta lisäksi välineet on sovitettava kulloisellekin urheilijalle optimaalisesti. Hiihdossa puhutaan neutraaleina ja normaaleina asioina kilpailujen ja tulosten yhteydessä mm. suksivalintojen, hionnan ja voitelun merkityksestä. Myös mäkihypyssä välineet niin puvut, sukset, monot, kiilat ja siteet ovat erittäin merkittävä osa kokonaisuutta ja lopputulosta.
Nyt on Suomessa vihdoin löytynyt lentovaiheeseen tietty viisasten kivi. Vielä on mäkimiehillä kehitettävää, että menestystä syntyy myös esim. mäkiviikon mäissä, mutta iloitaan nyt tästä upeasta kehityksestä kevätauringossa☀️
Jos mielipidettäni kysyttäisiin niin on tärkeä pitää huolta niistä osaajista, jotka ovat olleet rakentamassa lentovaiheen optimointia urheilijoiden kanssa ja riittävät määrärahat siihen työhön. Välinekilpailu ei kuole vaan kehittyy.
Mitkä hypyt näimme viikonloppuna Lahdessa mm. Illka Herolalta 130m, kun valmentaja pyysi vielä laskemaan puomia yhdellä ennen Herolaa ja Kytösahon 131m olivat maailmanluokan hyppyjä, ilmalennoltaan absolute huippua👍🏻
V -tyyli sis. sukset minimi kanttikulmalla, vartalo leveänä ja kädet lisäämässä pinta-alaa. Kantopinta-ala huipussaan. Domen on lisäksi erittäin taitava, koska vaikka välillä lennossa sukset / vartalo paketti lähtee keinumaan sivusuunnassa niin hän pystyy hallitsemaan sen. Kun suksista viedään kanttikulma kokonaan pois niin ”sivuttaispito” häviää (verrattuna siihen, että lennetään auraamalla sukset kantillaan), tällöin urheilijalta vaaditaan paljon teknistä osaamista ilmalennon hallinnassa ml. sivutuuli voi olla haasteellinen hallita. Kaikille voi rakentaa omaan lentoon sopivan välinekokonaisuuden ja optimoida paino / suksen pituus suhdetta. Toisaalta, jos halutaan hyötyä maksimaalisesta suksien ja kehon pinta-alasta (lennon pinta-alasta) voi se tarkoittaa myös sitä, että urheilijan on myös opeteltava harjoituskauden ajan lentovaihetta, kuinka hyödyntää välineistä potentiaalin optimaalisesti itselleen. Optimointi rakentuu ’step by step’. Tässä hyvä ja osaava tiimi urheilijan ympärillä on tärkeää. Kun katsotaan tämän kauden komeettaa Domen Prevciä ilmalennon suvereenisuuden lisäksi on hän ainakin erittäin liikkuva, lisäksi hän on leveä vartaloltaan ja kevyt painoltaan. Ponnistusvoimassa voi hyvin olla, että moni Suomalainen on edellä Domenia mutta kokonaisuus on Domenilla erittäin vahva.
Mukavaa kevättä kaikille ja pitkiä lentoja☀️
Terveisin
Pekka Niemelä
Yrittäjä, Puijo Peak Oy
www.puijopeak.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti