Hopeasompa -> Kultasompa

Aurinko paistaa Puijolla, mäet on hyvässä kunnossa, pikkujunnuja mäet täynnä, vanhemmat mukana tsemppaamassa. Punaisia poskia, hyvä meininki. Kisamakkara ja lämmin mehu. Ahonenkin hyppää samaan aikaan Puijon suurmäestä hienoja siivuja.

Tänään palasi vahvasti mieleeni junnuvuosieni seuratoiminta.  

Hopeasommissa on tänä vuonna 10, 12, 14 ja 16 sarjat mukaan lukien n. 120 mäen ja yhdistetyn osanottajaa eli n. 30 urheilijaa / sarja. Joukossa on monia tulevaisuuden lupauksia mutta osanottajamäärät on todella marginaaliset. 

Käsitykseni mukaan muutamilla toimenpiteillä voisimme saada muutamassa vuodessa hopeasomman urheilijamäärät huikeaan nousuun ja tällä kertaa tämä ei ole päävalmentajakysymys.

Lajia on 2010 luvulla kehitettävä ja keksittävä uusia rekrytointimuotoja vaikka kaksi perusasiaa lienee kuitenkin ylitse muiden.

Nykyajan vanhemmat ovat erittäin motivoituneita, jos seuroissa on luotettavat ja motivoituneet junnuvetäjät ja olosuhteet on hyvässä kunnossa. Voimattomuuden tunne voi kasvaa siitä, jos vetäjäasiat ei ole kunnossa ja / tai mäkiä ei kunnosteta vaan ne jää vanhempien harteille.

Juttelin tänään Seppo Pellin kanssa, jonka kanssa tuumasimme yhteen ääneen, että periaatteessa esim. pelkästään Puijon hiihtoseurassa voisi olla hopeasompien (valtakunnallinen) verran lajien harrastajia ja näin on melkein ollutkin jossain vaiheessa, rekisteröityneiden hyppääjämäärien ollessa 1900 luvun lopulla Puijolla n. 100.

Kun harrastajia on paljon, vanhempia on paljon, talkootyötä on enemmän, innostusta ja yhtenäisyyttä enemmän. Isojen massojen kautta myös vetäjille löytyy ammattimaisempaa toimintaa.

Kun massat on isot niin loppu on sitten enää kiinni miten rakennetaan innostuksen ilmapiiri. Yleensä se syntyy yksinkertaisista asioista kuten laadukkaasta urheilutoiminnasta, yhteisistä asusteista, seurojen viikkokisoista, vanhempain – ja saunailloista.

Miten sitten saisimme massat nousuun ? koska sehän on kaiken alku ja juuri. ks. alla pyramidi.

Voisimmeko ajatella niin, että kaikilla seuroilla olisi yhteinen tehtävä eikä niin, että jokaisen seuran tehtävänä on pistää omat asiat kuntoon ? Se on helpommin sanottu kuin tehty.

Mitäs, jos tekisimme liikuteltavan (peräkärryssä) n. K 4 hyppyrimäen, jota jokainen seura voisi vuorollaan käyttää oman kotipaikkakuntansa vuoden isoimmassa massatapahtumassa, lajin näyteikkunana. Mäen mukana paikalle voisi tulla vaikkapa Toni Nieminen ja Matti Nykänen. En ole kumpaakaan kysynyt mutta ajatuksena kova.

Kaikki halukkaat voisivat kokeilla mäkihyppyä, ottaa nimmarit jne. ja sitten seuran tehtävänä olisi napata innostuneet mukaan seuratoimintaan. Kun pikkujunnut on saatu seuran harjoituksiin niin toimintaa voisi kehittää 2010 luvulla uusiin ulottuvuuksiin.

Jos kaupungit tunnustavat hyppyrimäet liikuntapaikoiksi niin kuin kuuluu niin siihen kuuluu mäkien kunnossapito ihan niin kuin hiihtolatujen, yleisurheilukenttien, jäähallien jne. kunnossapito. Jos kaupungit haluaisivat seurojen kanssa jopa kehittää toimintaa niin pikkumäkiin olisi saatava (esim. Werneri puistoista tutut) liukuhihnahissit, joiden ansiosta pikkujunnut voisivat keskittyä kävelemisen sijasta (Kojonkoskenkin visio) hyppäämiseen. Tässä asiassa toki vastuu saattaa siirtyä seuroillekin, seurojen puheenjohtajilla olisikin oltava innostusta asiaan. 

Tässä yhteydessä pakko kysyä, nostaisiko KONE mäkihypyn takaisin huipulle. Minihissit jokaiseen Suomen junnumäkeen, seurojen panostus mukana. Kehittyneimpiin minimäkiin voisi myös rakentaa systeemin, joka näyttäisi ylämäen vauhdin ja hypyn mitan.  

Hissien avulla nostettaisiin helposti toistomäärät suuriksi (voisimme jopa olla edellä osaa kilpailijamaistamme) eikä koulusta tarvitsisi olla poissa toistomäärien saamisessa niin kuin Nykäs Masa aikoinaan rakastaessaan hyppäämistä.

Mitäs, jos seurojen urheilijamäärät nousisivat yhtäkkiä vaikkapa viisinkertaisiksi ? Sehän tarkoittaisi viisi kertaa enemmän talkoovoimaa, viisi kertaa enemmän valmennuksesta maksavia vanhempia eli viisi kertaa laadukkaampaa seuratyötä. Kyllä. Laatua ei toki suoranaisesti voi luvata viisinkertaiseksi mutta siihen on mahdollisuus, jos potentiaalin käyttää hyödykseen.

Huomattavaa tässä pyramidimallissa on, että terävin kärki (Olympiataso) on täysin riippuvainen kuinka alemmilla tasoilla voidaan, tästä päästäänkin tärkeimpään asiaan eli seurojen rekrytointiin ja valmentajakoulutukseen, uusiin innovaatioihin 2010 luvulla.

Suomen hiihtoliiton isoimpana tehtävänä olisikin jatkossa huolehtia seurojen valmentajakoulutuksesta ja tukemisesta, Finnjumping ei siihen haasteiltaan pystynyt.  

Lisäksi Olympiakomitean kanssa on viriteltävä valmennuskeskukset sille tasolle, että vanhemmat luottavat laittaa lapsensa valmennuskeskuksiin kasvamaan hyviksi kansalaisiksi, opiskelun, asumisen ja urheilun yhteensovittaen ja vieläpä niin, että urheilu ei vaarannu vaan menestyspotentiaalia pystyttäisiin kasvattamaan potenssiin. Valmennuskeskuksista siirryttäisiin maajoukkuetoimintaan, joka läheisessä yhteistyössä valmennuskeskustoiminnan kanssa. Maajoukkuetoiminnan tehtävänä on edelleenjalostaa ja luoda laadukas valmistautuminen ja välineet mm. arvokisoihin.

Ideologia on, että viimeistään n. 15 vuotiaana lahjakkaan urheilijan olisi hakeuduttava optimaalisten olosuhteiden luokse (mm. suuret mäet) valmennuskeskuksiin. Valmennuskeskukset olisivat “puolueettomia” niin, että kasvattajaseurat voisivat urheilijan ja seuran niin halutessa pitää seuran nimeä urheilijan nimen alla koko urheilijan elinkaaren ajan saaden kasvattajaseuralle hyötyä vaikkapa arvokisamitalin jälkeen kunnan järjestämillä mitalijuhlilla.

Periaatteessa hyvin olisi voinut olla, että esim. Matti Hautamäen nimen alla menestyksen aikana olisi lukenutkin Haukiputaan Veikot – Kuopion valmennuskeskus. Sama malli voisi olla kaikissa valmennuskeskuksissamme. Totuudenmukaisesti, kasvattajaseuraakin hyödyttäen. Seurat tuottaa, valmennuskeskukset nostaa, maajoukkue jalostaa. 

Nykyiset hopeasompaajat on tulevaisuuden kultasompaajamme.